Mietteitä ravimaailmasta ja suhteiden tärkeydestä

Nyt olisi paljon paljon juttuja jos kaikki pitäisi kuroa umpeen. Kuviakin olisi kertynyt paljon, joita en nyt ala järjestelemään vaan laitan tällä kertaa jouluisia kissakuvia. Saa tuokin Pukin Apulainen välillä vähän julkisuutta ;) 

 

 En kuitenkaan tällä kertaa ala käymään kaikkea tapahtunutta läpi; odottelen innoissani jotakin Uutta ja Kiinnostavaa.

 Itse asiassa ilmassa taitaa olla taas hevoskauppaa; menen kokeilemaan ja tutustumaan kunhan saan karsinapaikan järjestettyä mikä on osoittautunut hirveän vaikeaksi.
Ratsutalleja sopivalla etäisyydellä ei ole kuin yksi ja se on parhaillaan lopettamassa toimintaansa, joten etsin mukavaa ravitallia.
 Luulin sen olevan helppoa kun täällä raviurheilu on suurta, mutta eipä ollutkaan.

 Täällä vanhojen raviukkeleiden reviirillä asiat kun hoidetaan suhteilla; "Etsin tallipaikkaa"-ilmoitukset usealla eri nettisivustolla tai kaupan ilmoitustauluilla ovat turhaakin turhempia kun kukaan ei edes katso niitä (vaikka tallissa olisi tyhjiä karsinoita).

 Minun suhteeni tähän raviukkelimaailmaan on tietysti juuri se henkilö jonka takia en halua pitää hevosta kotitallissa, enkä siis halua jakaa mitään tiedonmurusia harrastuksestani hänen kanssaan - edes sen verran että tarvitsisin tallipaikan.

 Niinpä olen ilmoitellut ja ilmoitellut enkä saanut ainuttakaan vastausta.
 Olen puhunut muualla asuvien hevostelevien ystävien kanssa olisiko kenelläkään heistä suhteita tännepäin, mutta mitään varsinaista se ei ole poikinut - tosin yksi tiesi tallin joka on muutaman kilometrin päässä paikasta jossa hoidin hevosia kakarana ja niihin maastoihin olisi mahtavaa päästä uudelleen; siellä on hiekkakangas-maastoteitä kymmeniä, kymmeniä ellei satoja kilometrejä, mahtavat kahluu- ja uittopaikat ym., aivan mahtavaa!
 Valitettavasti se talli oli pihattoakin myöten täynnä, mutta ehkä vielä joku päivä..

Tamma jota havittelen on ollut markkinoilla pari kuukautta. Huomasin sen heti alkuun mutta hinta oli silloin kova. Ehkä viikko sitten ilmoitukset uusittiin ja hinta oli laskenut reilusti, ja vaikka tämä tulikin vähän yllättäen (summa ei ole ihan kasassa, mutta viimeiset sataset löytyisi varmasti vaikka aviomieheltä) niin nyt hintataso on sellainen ettei se kovin kauan taida keikkua markkinoilla. Siitä siis tämä tallipaikkapaniikki johtuu
-hevosta ei sovi ostella ilman tallipaikkaa enkä sitä kotitalliin vie jo oman mielenrauhani vuoksi.

Sitten mieleeni muistui että serkkuni oli löytänyt itselleen tyttöystävän.
 En ole vielä saanut kunniaa tavata tätä tyttöystävää, mutta tiedän hänen työskentelevän ravihevosten parissa joten lähetin serkulleni viestin jossa pyysin apua, olisiko Tyttöystävällä tietoa vapaista tallipaikoista?
 Ei siinä monta minuuttia mennyt kun puhelin soi ja ensimmäistä paikkaa tarjottiin, ja kuullemma saan lähipäivinä listan nimistä ja numeroista kehen ottaa yhteyttä. Ihmeellistä. :)
Ensimmäinen paikka oli hieman kauempana kuin olin toivonut, joten odotan listaa innolla.
Vähän tuntuu mafioso-puuhalta tällaiset järjestelyt tuntuvat, mutta mikäs siinä. Sain kuvainnollisesti jalkani ovenrakoon, ja toivottavasti pääsen pian solmimaan omia suhteitani tähän ravimaailmaan.

Pakko iskeä tämä tähän väliin, se on mielestäni niin hupaisa:

 Pöö!

Niin, toivottavasti Tamma on tämän arvoinen.

Tiedän sen olevan herkkä eikä mikään aloittelijan ratsu, mutta toisaalta eihän sitä koskaan tiedä mikä on itselle se paras mahdollinen.
 Ei tarvitse kuin ajatella Ponimummon koeratsastusta aikoinaan - se vedätti sitä ratsastavaa (kokenutta, kilpailevaa) tyttöä 6-0 kentällä ja myyjäkin varoitti että se osaa olla kuin tulta ja tappuraa halutessaan. Rauhalliseen pikkutalliin päästyään siitä kuitenkin kuoriutui juuri meille sopiva, ajatuksen voimalla ratsastettava ystävä ja yhteistyökumppani.
 Toisen sellaisen jos löytäisi..niitä vain ei taideta tehdä enää!

Loppuun kuva Kissan kohtaamisesta Joulupukin kanssa:

Vihdoinkin hevosjuttuja!

Ei tosin kuvia vielä - kävin M'n kanssa tekemässä iltatallin eilen ja tutustumassa hevosiin.
Tietysti (minun kuuluisalla tuurillani) Ruuna josta oli puhetta että alkaisin liikuttamaan on ollut epäpuhdas muutaman päivän joten ratsastaminen saa jäädä, mutta hyvin sympaattisen oloinen kaveri, lisäksi sillä oli suurin pää mitä olen aikoihin hevosella nähnyt...! :D

Tänään käydään kuitenkin liikuttamassa M'n hevonen, joka on sekin ollut useamman viikon lomalla.  Jännittää vähän, se ei ole hyvänäkään päivänä mikään alkeisratsu vaikka kiltti onkin. Käsitellessäkin antaa hyvin varsamaisen ja sählän kuvan itsestään vaikka on jo keski-ikään ehtinyt. Mietityttää olenkohan haukannut liian hurjan palan?

Se on kuitenkin todettava että erittäin nätti tamma kyseessä, toivottavasti saisin tänään julkaisukelpoisia kuvia kun valoisaan aikaan ollaan liikkeellä.

------------------------------------------------------------------------------------------------
Säätiedotuksessa luvattiin vihdoin kelin viilenevän, noin asteella/vuorokausi. Eli ehkä viikon päästä oltaisiin nollilla! Tämä aika on vain niin mahdottoman pimeää.
Lunta odotellessa..

Onni on..

..iltatallin tekeminen?



_____________________________________________________________-

Rapavellikeli ja hieman autoasiaa.

Eikö talvi voisi jo tulla?

En minä metrin kinoksia ja 25 asteen pakkasia kaipaa, mutta tämä loputon sade ja rapakeli alkaa jo lannistaa.Olin ajatellut käyväni katsastamassa sen liikutusta kaipaavan suokkiruunan tänä viikonloppuna, mutta myrskyn, sateen ja vilustumisen yhteistuumin se jäi tekemättä.

Nevermind, niitä sopivampia kelejä tulee varmasti lähiaikoina eikä vieraan hevosen, jota liikutettiin viimeksi kerran kesällä, selkään ehkä kannata kivuta kovinkaan tuulisena päivänä. ;)

Tässä mainion Telwellin luomus.
Uskomatonta kuinka ei-hevosihminen on onnistunut piirtämään näitä kuvia, jotka niin selvästi kuvastavat monen tuntemamme poninketaleen syvintä olemusta. Niin hellyyttäviä ja toisinaan niin raivostutavia!
 Ponista puheenollen tämä viikko on mennyt aikalailla surun ja kaipauksen merkeissä, mutta kyllä tämä tästä pikkuhiljaa. Ainoa tuntemani poni jossa ei ollut yhtään Thelwelliä!

-------------------------------------------------------------------

 Välillä pienetkin ilot lasketaan - olin murehtinut uskollista vanhaa autoani, oli taas katsastuksen aika.
Vuosia ja kilometrejä on takana reilusti, mutta Auto toimii mainiosti. Se ei ole kertaakaan jättänyt minua tielle, talvella se lämpenee nopeammin kuin mieheni uusi 'edustusauto' ja kesäisin se viilenee todella nopeasti. Ajamisen iloa siitä löytyy, ja tehoa siinä on tarpeeksi jotta pojankoltiaisten ärsyttäessä bemareidensa kanssa pääsen liukenemaan paikalta sellaista vauhtia etteivät ne tajua what hit them..
 Mutta tosiseikka on ettei Auto ole enää nuori.

Tärisevin käsin istuin katsastusasemalla kahvia juomassa ja näin mielessni kaikenlaisia kauhuskenaarioita  - aviomies on uhannut jo pari vuotta että minun pitäisi saada uudempi auto- mutta onneksi katsastusmies antoi täysin puhtaat paperit Autosta ja mietin lähtiessäni että onkohan häntä aikaisemmin kiitetty yhtä vuolaasti.

Ei sillä että minulla olisi mitään uutta autoa vastaan. Mutta tosiasia on ettei minulla ole mahdollisuuksia ostaa aivan uutta ja käytetyissä autoissa on aina se pieni maanantaiversion/muiden yllätysten mahdollisuus. Ja vaikka Auto onkin jo vanha, tiedän ainakin minkä kanssa olen tekemisissä eikä näinä vuosina ole tullut ainuttakaan yllätystä vastaan.

-Niin no, paitsi se yksi josta olin aivan henkilökohtaisesti vastuussa. (Joka muuten oli kallis läksy!)
Olin juuri ostanut Auton ja mielestäni vääntäessäni avainta virtalukossa se tuntui raskaammalta ja jotenkin vastentahtoisemmalta kuin aikaisempi autoni. Hetken mielijohteesta ruiskutin CRCtä kääntyvään osaan ja hiukan avaimen mentävään reikään ja menin sitten sisälle hyvin mielin, jätin auton seisomaan yön yli.
Seuraavana aamuna avain ei kääntynyt virtalukossa ollenkaan, ei liikahtanut milliäkään.

Kävi ilmi että sen oli tarkoitus toimia noin - jos sinne virtalukkoon menee/laitetaan rasvaa niin se menee jumiin, koska virtalukon 'liukastaminen' saattaa tarkoittaa että autoa yritetään käynnistää avaimella joka ei oikein sovi, selkokielellä auto yritetään varastaa.
Joten ei muuta kuin koko osa irti ja uusi virtalukko, oli aikamoinen projekti mutta opinpahan läksyni.
Eikä Auton vika ollenkaan, vaan sen yli-innokkaan vastaleivotun omistajan!

Lampaita!

Hain jotain piristystä päivääni ja seikkailin tavaratalon hyllyjen välissä.
Arabian kippojen ja kuppien välistä löysin ihanat Heljä Liukko-Sundströmin Lampaat ja pakkohan niille oli tarjota koti!

Niin, tiedän, mitäs niillä sitten tekisi?
Saavat toimittaa joulukoristeiden virkaa takanreunalla! :)

Talvea odotellessa

Tietokoneelta löytyi kuva parin vuoden takaiselta rekikoira-kilpailulta, jossa olin apulaisena ja ehdin napsimaan pari kuvaakin valoisaan aikaan.
En muista monenko vuorokauden kisat oli kyseessä, mutta idea oli että ajetaan tietty etappi ja etappien välillä oli tietyn mittainen tauko, jolloin koirat syötettiin, juotettiin ja sekä kuski että koirat nukkuivat. Kisaa käytiin ympäri vuorokautta ja minun vuoroni apulaisena alkoi muistaakseni aamukolmelta.

Pakkasta oli 18 asteen tietämillä ja pimeys oli totaalinen. Leirissä piti olla hiljaisuus jotta kaikki saisivat nukkua tauollaan, mutta hiljaista puhetta kuului sieltä täältä. Pimeydessä liikkui otsalamppujen valokeiloja, ja aina valjakon odottaessa lähtömerkkiä kuului koirien innostunutta metelöintiä -ulvontaa, vinkumista, haukkumista. Tunnelma oli maaginen, jopa minulle vaikka olin ensi kertaa mukana.

Kun valjakon seuraava lähtö lähestyi, vein koiria kävelylenkille jotta vanhat maitohapot poistuisivat lihaksista ja lihakset lämpenisivät vähän; eihän sitä suoraan nokosilta voi lähteä suorittamaan!
Sitten valjaat päälle ja koirat kiinni paikoilleen sekä pikkuhiljaa lähtölinjalle.
 Koirat tiesivät tarkalleen mistä on kyse ja alkoivat ulvoa ja rähistä innokkaina. Tuomari laskee alas "3..2..1..Aja!" ja valjakko lähtee hurjaa vauhtia. Palelen hieman ja mietin mitenhän kuski pärjää jääkylmässä viimassa.

Kuskien yöpymismajassa on tällä kertaa enemmän liikettä, aamu valkenee ja keittiössä on aamiainen meneillään. Minut- ventovieraan, porukkaan kuulumattoman, ja kaiken lisäksi kilpailijan doghandleri,  kutsutaan mukaan kuin vanhan ystävän.

Oli ikimuistoinen reissu, en voi muuta sanoa.
Uudet kokemukset avartavat!

Ponin tarina

Belgiassa vuonna 1994 syntyi pieni ponitamma.
Suvusta tai kasvattajasta ei tiedetä mitään varmaa, mutta ulkonäöltään ponia on veikattu sekä arabiristeytykseksi että welshiksi. Pää, käytös ja olemus olivat arabin, kun taas päistärikkö väri, rakenne ja koko olivat selvää welshiä. Rodusta viis, tamma oli todella kaunis ja liikkeiltään laadukas.

 Ponin epäillään kasvaneen yksinäisenä, ainoana hevosena tai jopa orpona; muita hevosia se ei ymmärtänyt  eivätkä ne kiinnostaneet sitä ollenkaan. Laumassa se oli hyljeksitty ja tuli aina huojentuneen oloisena lähimmän ihmisen luo (useimmiten juoksujalkaa).

Poni koulutettiin erittäin hyvin ja sitä pystyi ratsastamaan melkeinpä ajatuksen voimin.
Erittäin rehellisenä ja aina parhaansa tekevänä se esiteltiin ulkomailta tulleelle ostajalle, joka ihastui siihen oitis ja toi sen mukanaan Suomeen.
 Suomessa poni sai uuden nimen, joka kuvasti sitä mainiosti, ja sitä esiteltiin lahjakkaille nuorille ratsastajille Suomen hienoimpana pikkuponina, mitä se aivan varmasti olikin.Alta aika yksiköön se löysi uuden omistajan ja sievoinen summa rahaa vaihtoi omistajaa. Sekä nuori tyttö että maahantuoja olivat tyytyväisiä.

 Ponitamma kiersi valmennuksia ja kilpailuja nostaen ratsastajansa seuratasolta jopa kansalliselle tasolle ja kisaamaan paikasta maajoukkueessa. Aina rehellisenä, aina parhaansa tehden.

Koska kenenkään onni ei kestä ikuisesti, eräissä kilpailuissa sattui onnettomuus.
Rata oli hypätty virheittä ja tyttö ratsasti takaisin lämmittelyalueelle odottamaan uusintarataa, kun irti päässyt koira yllättäen hyökkäsi ponin kimppuun. Ponin pelästyessä tyttö tipahti selästä ja löi päänsä pahasti, seurauksena kallonmurtuma. Parannuttuaan tyttö palasi ponin selkään mutta kilpaura oli ohi, ja myöhemmin poni myytiin tarpeettomana.

 Ponin uraa seurannut nainen osti sen ratsastuskouluunsa, jossa sitä arvostettiin hyvän ja palvelualttiin luonteensa takia. Poni teki aina parhaansa ja opetti sadoille tytöille kaiken ratsastuksen alkeista vaativimpiinkin tehtäviin. Pitkä kisaura ja työ ratsastuskoulussa olivat kuitenkin kuluttavia ja kun se vielä joutui pitkälle sairaslomalle reväytettyään nivelsiteensä sille alettiin etsiä uutta kotia.

 Sen uusi koti oli pieni maalaistalli jossa asui vain muutama hevonen. Päivät olivat rauhallisia ja työ oli pelkästään rauhallisia maastolenkkejä. Tarhat olivat suuria ja ulkona sai viettä paljon aikaa, omat ihmiset tulivat tutuiksi ja aika vierähti.
 Tuli uusi kesä, uusi laidunkausi, ja alkusyksystä poni sairasti lievän kaviokuumeen. Eläinlääkäri selitti että aineenvaihdunta saattaa vähän vaivata kun ikää tulee lisää. Kaviokuume ei kuitenkaan sen jälkeen enää vaivannut, ja seuraavat pari vuotta sujui leppoisasti eläkepäiviä viettäen.

 Koska omistajalla oli kiireitä hän löysi ponille ylläpitopaikan jossa poni sai olla seurana toiselle hevoselle.
Omistaja tarkasti paikan ja kaikki vaikutti hyvältä, joten poni muutti uuteen paikkaan seuraneidiksi.
 Hieman myöhemmin omistaja kävi uudelleen tarkastuskäynnillä ja kaikki oli kunnossa, joten hän ajatteli löytäneensä varsinaisen helmen ylläpitäjäksi.
Sähköpostilla, tekstiviestein ja soitoin ylläpitäjä kertoi säännöllisesti ponin kuulumisia  ja kaikki vaikutti olevan parhaalla mahdollisella tavalla, kun ylläpitäjä yht'äkkiä kertoi muuttavansa toiselle paikkakunnalle ja vievänsä oman hevosensa mukanaan, ponille ei kuitenkaan olisi paikkaa.

 Omistaja yritti mahdollisimman lyhyellä aikataululla saada uuden tallipaikan järjestettyä rakkaalle ponimummolle jotta ylläpitäjä pääsisi muuttamaan rauhassa, mutta ylläpitäjä kuitenkin painosti, kiirehti, vaikka kirjalliseen sopimukseen oli merkitty kuukauden irtisanomisaika. Ylläpitäjä ehdotti jo jättävänsä ponin yksikseen aitaukseen pihalle ja omistajalta harmaantui kovaa vauhtia.
 Sunnuntaiksi oli viimein sovittu ponin hakupäivä.
Tallikaveri lähti aamupäivällä, omistaja haki ponin iltapäivällä.

 Pimeässä tallissa seisoi sanoinkuvaamattoman laiha poni, joka ei enää tunnistanut tai ei jaksanut välittää omistajastaan. Sillä oli jo täysi talvikarva mutta sen alta näkyi joka ikinen luu ja omistaja itki kauhistuneena karsinanovella "Voi luoja..!" Niin nääntyntyttä ja aliravittua eläintä hän ei ollut aiemmin nähnyt.
Kuski mietti selviäisiköhän poni kotimatkasta, mutta poni kokosi viimeiset voimansa ja hölkkäsi kuljetuskoppiin nähtyään siellä heinäverkon - - -

 Omistaja soitti vapaapäiväänsä viettävän luottoeläinlääkärin paikalle kotitallille ja ponin kompuroitua kuljetuskopista ulos se tutkittiin (sen syödessä ahnaasti).
Rakkaalle oli vain yksi vaihtoehto, oli tehtävä viimeinen palvelus ja niin omistaja vei ponin ulos laitumelle lämmin loimi selässään laiduntamaan puoleksi tunniksi.
 Kyyneleet virtasivat ja hyvästejä on vaikea jättää.

 Mitä sanoa parhaalle ystävälle, mitä sanoa sellaiselle johon on kohdistunut niin monen ihmisen unelmat?
Kuinka jättää hyvästit koko sydämellä kun tilanne on mahdoton käsittää, miksi tämä tapahtui?
 Kuinka joku voi tehdä tällaista?
Miksi kohdella maailman ihaninta, rehellisintä ponia näin?
 Se ei ole eläissään tehnyt kenellekkään pahaa.

 Sitten eläinlääkäri tulee ilmoittamaan että puolituntinen, jota omistaja pyysi, on kulunut.
On tullut aika.
Aliravittu ja nälkiintynyt vanha poni kaatui jo rauhoittavasta piikistä ja eläinläääri katsoi itkevää omistajaa silmät täynnä myötätuntoa. "Ehkä on paras että lähdet."
----------------------------------------------------------------------------
Illalla kaivuri nosti pienen, kevyen ponin kauhaansa ja laski sen haudan lepoon.

Kiitos, kaunis, kaikista yhteisistä retkistä.
Kiitos jokaisesta hörähdyksestä, joka kerrasta kun tulit vastaan.
Olit nimesi veroinen, enemmänkin.
Kiitos,
 anna anteeksi.

En koskaan unohda sinua.




 Sarah McLachlan - In The Arms Of The Angel

Vuohia hevostelemassa

Onpa ollut ihania pakkaspäiviä, aurinkokin on näyttäytynyt.

Olen pysynyt poissa bloggerista viime aikoina kun on ollut kovasti murheita  ja olen tietänyt ettei niitä pitäisi julkisesti puida - mitä varmasti tekisin jos vihaisena ja kiihtyneenä istuisin alas kirjoittamaan.
 Nyt tilanne on jo melkein hallinnassa tältä erää ja näin varovasti voisi sanoa että eläkeläisponin ylläpitokoti  ei ollutkaan niin hyvä kun miltä se alkuun vaikutti. Tästä saisi aika likaisen jutun, mutta tyydyn kertomaan että sopimus on purettu ja koska meillä kotitalli tyhjillään tällä hetkellä olen hädissäni etsinyt uutta tallipaikkaa joka olisi sopivan lähellä. Haen ponin heti kun vain pystyn, en odota irtisanomisaikaa loppuun.

 Kumma kun vuoden ympäri ruokakauppojen ilmoitustauluilla roikkuu lappuja joissa tarjotaan vapaita karsina- ja pihattopaikkoja, mutta kun niitä tarvitsisi niin ei ole ilmoituksen ilmoitusta.
Löysin vihdoin ratkaisun, tai jotain sinne päin, mutta se olisi ajankohtaista vasta viikon päästä. Harmaannuin jo kovaa vauhtia kun pikkuveli sanoi varovasti että "tiedän ettet halua pitää sitä ponia yksin viikkoakaan, eivätkä nämä ole hevosia, mutta jos sen yhden väliviikon pärjäisi vuohien seuralla niin voisin laittaa vuohitalliin tilapäiskarsinan".

Sekin olisi ponin tilanteeseen nähden niin iso parannus että uskon tekeväni näin.
 Loppujen lopuksi on kyse vain viikosta, onneksi.

Ei ole tarkoitus olla tällaista, vaikka tämä hymyillyttääkin. Ovat kyllä ihan erillään!

Googlesta löysin:

 Mieheni on viime aikoina työn merkeissä matkustellut todella paljon.
Olen ihminen joka viihtyy mainiosti yksin, mutta välillä liikaa on liikaa. Eilen illalla pikkuveli soitti extempore että ovat kavereiden kanssa ajelulla, voisivatko tulla kylään vaikka oli jo melko myöhä?
Mikäs siinä- olin vasta siivonnut, sytyttänyt tuikkuja lyhtyihin ja takkaan valkean, parempaa ajankohtaa yllätysvieraille ei taida ollakkaan!

 Mainion pikkuveljen seurassa oli tietysti autontäydeltä väkeä, myös eräs poika
 (no, kai se yli parikymppisenä, itsenäisesti asuvana ja oman firman pyörittäjänä olisi jo mies)
 samalta kylältä kuin minä olen kotoisin. Niin pienestä kylästä tullessa olemme melkein sukulaisia vaikkemme todellisuudessa ole sukua ollenkaan -  Tarkoitan tällä sitä, että toisen on tuntenut lapsesta asti ja tietää tarkalleen mikä tämä on miehiään..mahdollisimman hankalasti kerrottuna!
No joka tapauksessa hän on erittäin hyvä ihminen ja olin aikoinaan onnellinen kun hän löysi ihanan tyttöystävän; mahdottoman nätin, ystävällisen -ja vielä hevosihmisen. :) Heh.

 Olen palanut halusta tutustua tähän tyttöön, tässä lähietäisyydellä kun meitä ratsupuolen ihmisiä om loppujen lopuksi aika harvassa ja olisi niin mielettömän kivaa puntaroida tätä harrastusta jonkun kanssa joka 'oikeasti' ymmärtää, mutta olemme tavanneet harvoin eikä syvällisempiin keskusteluihin ole ollut aikaa.
 Eilen hän kuitenkin tuli meille viettämään iltaa  ja poikien katsoessa rallia saimme puhua hevoshommia ihan  rauhassa. Ai että kuinka antoisa ilta!
 Olen muutamaan otteeseen yrittänyt ilmoitella netissä olisiko lähiseuduilla tallia jossa saisi käydä auttelemassa nyt ollessani hevoseton mutten ollut saanut ainuttakaan vastausta. Nyt tämä tyttö, kutsuisimmeko häntä vaikka M'ksi, kysyi olisiko minulla aikaa käydä hänen kanssaan tallilla joskus, ja että siellä on suokki jota ei ole omistajan ajanpuutteen takia liikutettu puoleen vuoteen joten apu olisi varmasti tervetullutta. Ihanaa!
Suunnittelimme jo ratsastusretkiä ensi kesälle ja minneköhän saisimme luvan rakentaa maastoesteitä..
 

Lisää vuohia hevostelemassa:

Eli monin tavoin hyvin positiiviset tunnelmat tänään, vaikka muutama päivä sitten yrittäessäni saada jotain ratkaisua tähän poniasiaan ajattelin jo saavani mahahaavan ja heräilin öisin murehtimaan ponin kohtaloa.
Kaikella on tarkoituksensa joten kyllä kaikki järjestyy.
Vielä kun käyn hakemassa aviomiehen juna-asemalta niin tilanne paranee entisestään! :)

Säästöpossun lahtaus, rakkautta ja suolakurkkuja

  Lauantaina piti lähteä hurjan pitkälle koeratsastusreissulle ja olin kysellyt joka kysymyksen joka tuli mieleen, tarkistanut kaikki tärkeät tiedot vähintään kaksi kertaa. Omistajan kertoman mukaan (tuettuna pitkän kilpailu-listan kera) hevosen piti olla täysi herrasmies, hyväkäytöksinen ja tottunut matkustamaan. Täydellisen maastovarma, liikennevarma ja niin edelleen. Nuorehkokin vielä.
 Ainut asia joka ei täsmännyt toivomuslistani kanssa oli sukupuoli, ruuna. Mutta koska kaikki muu oli enemmän kuin olin toivonut niin mikäs siinä - olin niin varma tästä unelmahevosesta että olin tyhjentänyt säästöpossun, nostanut loput rahat jo valmiiksi ja aikomus oli ilman muuta lähteä kuljetuskopin kera.

 Olen aina ollut aika maanläheinen ja vastoinkäymisten sattuessa olen yleensä noussut aika nopeasti, sillä olen taipuvainen ajattelemaan että kaikella on tarkoituksensa. Jos joku ostaa unelmahevosesi nenäsi edestä niin tietysti se harmittaa, mutta ehkä se ei loppujen lopuksi ollut sinulle se paras mahdollinen hevonen, tai ehkä se toinen ihminen ansaitsi sen sinua enemmän, tai mitä tahansa muuta.
Esim. raskasta eroa läpikäydessä tuska voi tuntua loputtomalta, mutta ehkä sen läpikäyminen on tärkeää jotain tulevaisuudessa odottavaa koettelemusta ajatellen. Ehkä sitä seuraavalla kerralla tekee jotakin toisin tai ymmärtää paremmin jotain muuta ihmistä ja hänen tuskaansa. 
 Kaikella on tarkoituksensa, olen ehdottoman varma siitä.

 Kun rakkaani hätääntyneenä kertoi laskeneensa jotain väärin ja meillä olevan rakennusprojektin budjetissa kahden työmiehen palkan kokoinen vaje, kävin hakemassa Unelmalaatikkoni hevosrahoineen ja ojensin sen miehelleni.
 Niin, olisihan sitä voinut käydä pankissa hakemassa lisää lainaa mutta se olisi ollut aika typerää kun rahaa löytyi kotoakin. Ja rakennusprojekti kun on meidän yhteinen..
 Mutta tuntuihan se surulliselta, mieskin nauroi silmät kosteana että tuntuu ihan pahalta kun olen kituuttanut ja säästänyt niin kauan enkä ole hanninut ostaa itselleni mitään turhaa niin nyt ne rahat sitten häviävät silmänräpäyksessä.. Mutta kai tälläkin oli joku tarkoitus.
No, rakentaminen on aivan loppusuoralla ja kulta alkaa sitten säästämään hevosrahaa kanssani jotta päästäisiin pian takaisin samoihin lukuihin.
 Hevonen kuitenkin jäi harmittamaan, mistä noin upean  ilmestyksen (tuolla luonteella varustettuna) muka löytäisi toisen kerran?

 Unelmalaatikkooni muuten jäi muutama satanen, ja mieheni kannustamana tilasin vihdoin ne ratsastussaappaat joita olen jo jonkin aikaa katsellut mutten hanninut ostaa.. Eivät ole merkkikamaa, mutta miellyttävät ainakin minun silmääni!

----------------------------------

 Töissä tuli kasapäin pieniä kakkoslaadun kurkkuja, niin mutkaisia etteivät edes mahtuneet koneeseen joka kiristää muovikalvon kurkkujen päälle. Niinpä työnantaja pyysi minua poimimaan taimista pois kaikki koukkuiset kurkunalut, ja lopuksi minulla oli iso laatikollinen sormenpaksuisia pikkukurkkuja ja jonkun verran hieman isompiakin. Ne olisivat menneet kompostoitavaksi, joten otin niistä kaksi kiloa kotiin tehdäkseni etikkakurkkuja.
 En ollut ennen tehnyt moisia, mutta se olikin helppoa.
Ja maku oli yllättävän hyvä!

Tein sekä viipaleina että kokonaisina säilöttyjä pikkukurkkuja.

Nämä purkit eivät ole aivan parhaita tähän tehtävään -suosittelen kunnollisia purkkeja jos haluaa niiden säilyvän hyvin- mutta nämä olivat niin nättejä että tein muutaman purkin sellaisia 'hetisyötäviä'..
Purkit löysin eräästä halvan tavaran marketista puolivahingossa.

Resepti:

* 1 kg kurkkuja

 

* Mausteet:

10 mustaherukanlehteä

2 tillinoksaa

2 cm:n pala tuoretta piparjuurta lastuina

1/2 rkl kokonaisten pippureiden sekoitusta (musta-valko-rosé)

*Mausteliemi:

6 dl vettä

2 1/2 dl väkiviinaetikkaa

1 1/2 dl sokeria

2 rkl suolaa

1 tl sinapinsiemeniä

1 tl kokonaisia neilikoita

Pese kurkut, viipaloi.

Lado kurkut ja mausteet puhtaisiin (kuumennettuihin/keitettyihin) purkkeihin.

Kiehauta mausteliemi ja kaada se kurkkujen päälle.

Jäähdytä, sulje kannet ja säilytä viileässä. Anna maustua vähintään viikko.

-----------------------------------

Kameraani kaipailen edelleen.
Veli tuli kotiin Ameriikoista ihan muutama päivä sitten, en ole viitsinyt hoputtaa häntä.
He kävivät mm. Grand Canyonissa ratsastamassa ja pikkuveli kertoi asian joka on vaivannut mieltäni todella kipeästi siitä lähtien - intiaanimies (onkohan tuo poliittisesti korrektia, vai pitääkö sanoa alkuasukas?) johon he tutustuivat kertoi että hevoset eivät maksa paljon mitään siellä, etenkään tähän vuodenaikaan kun aurinko on porottanut ruohon ruskeaksi poroksi ja heinä maksaa maltaita.

Normihevosen hinnat kuullemma liikkuivat 20-50 dollarin välillä. Luulin kuulleeni väärin, mutta juttu jatkui; tämä herrasmies oli pari viikkoa sitten ostanut 7 vuotiaan puhdasrotuisen paperillisen arabiruunan kympillä. (Ten dollars.)
Yritän edelleen sulattaa/hahmottaa tätä asiaa.

(Terveisin hän, joka säästettyään rahaa yli puoli vuotta on edelleen hevoseton, ja nyt myös rahaton.)

Nytkö?

Tärppäisiköhän tällä kertaa?
Vaikka onkin ruunahevonen ;)
12h ajomatkaa yhteensä seuraavaan mahdolliseen koeratsastukseen,
  -taidan miettiä vielä muutaman kerran ennenkuin lähden matkaan..

No voi ei.

Uskomatonta, kuinka teoriassa, myynti-ilmoituksessa ja vaikka minkä kriteerien mukaan täydellinen hevonen(poni) ei sitten todellisuudessa natsaa ollenkaan. Ei kertakaikkiaan.
 No, hieman täytyy puolustella: Jos minulle olisi kerrottu heti alkuun että tamma kärsi eroahdistuksesta niin en olisi lähtenyt edes katsomaan. Tämä oli kuitenkin vain yksi "miinus" mikä siitä paljastui.

Jotakin positiivista kuitenkin: Sain nähdä todella taitavaa ratsastusta kun ponia myyvä nainen esitteli ponin selästä käsin ennenkuin olisi ollut minun vuoro ratsastaa. Poni jumitti, pukitteli, säikkyi, yritti rynnätä ja esitteli kaikin voimin koko repertuaarinsa ratsastajan pysyessä tyyneenä, eleettömänä ja aivan kuin liimattuna satulaan.
Nostan hattuani hänelle!

 Lueskelen siis edelleen (jo aikalailla maani myyneenä) ilmoituksia.
Tiedän mitä haluan eikä niitä ole kovinkaan paljon markkinoilla -etenkään minulle sopivaan hintaan- mutta olen myös huomannut itsessäni huvittavan piirteen.
Eli kriteerini ovat hyvin selvät: isoponi(pieni hevonen) tamma, helppo ja selväpäinen, kevyehkö rakenteeltaan eli ns. sporttimalli, mielellään nuorehko jne jne. Kuitenkin löydän itselleni kaikkea muuta, enkä tarkoita upeita isoja puoliverisiä tmv. vaan kaikenlaisia raasuja ja ressukoita.

 Olin aivan tohkeissani nähtyäni erään ohutkaulaisen, hirveän pömppömahan omaavan ruunan myyntivideon, ja sydämeni sykki kiivaasti kun luin ilmoitusta 20v romuluisesta pv-papparaisesta.. ja sitten oli se väärinymmärretty (agressiivinen) ja kaikenlisäksi rikkinäinen ponitamma joka sitäpaitsi olisi minulle aivan aivan aaivan liian pieni --mutta tällaisia minä nyt sitten raijaisin kotiin pihan täydeltä?? En ymmärrä itseäni.
Hieman huvittavaa tämä kuitenkin on.

 Saa nyt sitten nähdä miten minun käy, millaisen kopukan loppujen lopuksi löydän. :)

Inspiraatiovideo

Wow!
Tällaista ei kannattaisi katsoa kun potee pahaa hevoskuumetta.. :)
Liikaa pystyynhyppimistä ja temppuilua, mutta myös upeaa yhteistyötä ja kunnioitusta molemmin puolin.

Kopoti kop.

Alustavasti varattu koeratsastus lauantaiksi.
Hepo rodultaan jotain sellaista mikä ei olisi ikinä pälkähtänyt mieleeni, joten yritän avoimin mielin mennä katsomaan sitä - luonteeltaan sen pitäisi kuitenkin olla juuri sitä mitä olen etsinyt.
Sydän hakkaa ja poskia punoittaa soitettuani myyjälle. Nyt hermostuttaa, mutta hyvällä tavalla!

Uusi ilme.

Nyt ovat mansikkaiset ilmeet ohi tältä kesää,
Syksy on saapunut!

Kamera reissussa.

Olen valitellut huonokuntoista kameraani jo niin kauan että rakkaani kävi hakemassa minulle uuden.
Ei mitään überhienoa (järkkäri on tietysti toivelistalla, mutta vasta hevosen jälkeen..) vaan ihan tavallinen digipokkari. Viikon verran olen aina tilaisuuden koittaessa harjoitellut sillä jotta se alkaisi tuntua omalta, ja nyt olenkin yllättäen taas ilman kameraa. Syystä:
 Pikkuveli lähti kiertämään Ameriikkaa. Ikää hänellä on 26v eikä hän ole koskaan omistanut kameraa (ihmeellistä, eikö?). Uskon kuitenkin että jälkikäteen hän arvostaa ikimuistoisen matkansa kuvia.. joten siellä käydessä annoin hänelle pikakurssin kameran käytöstä ja jätin upouuden kamerani hänen pöydälleen. Toivottavasti hän muisti ottaa sen mukaansa!

Kuvien puuttuessa lisään tähän suosikkitaidettani: Sir Alfred J. Munningsin 'The Huntsman'.
Eikö ole upea?
 ------------------------------
Ystäväni S muuttaa viikon päästä yhteen poikaystävänsä kanssa, eri paikkakunnalle. Olen onnellinen hänen puolestaan ja he ovat aivan ihana pari. Haikeaa se kuitenkin on.

Vähän on siipi maassa nyt kun joka paikka on täynnä mahtavia sänkipeltoja jotka suorastaan vaativat laukkapyrähdyksiä eikä ole ratsua alla. Rakkaat ihmiset matkustavat pois -jotkut pidemäksi ja jotkut lyhyemmäksi aikaa- ja syksy on varkain hiipinyt niskaamme.
 Nyt ei auta kuin vetää huopa ympärillensä ja juoda kupillinen hyvää teetä.
Ehkä suunnitella ihanat kakku-pikkuleipä-hemmottelu-herkku-kutsut niille tärkeille ja läheisille?

Hullu kuin pullosta tullut.

-Minä siis pian tätä vauhtia. (Otsikko) Ja mieheni -ressukka parka- samaten.
 Niin, hevosasioita edelleen.
Löysin aivan ihanaisen ratsuponitamman, sopivan kokoisen, -näköisen, -luonteisen, -hintaisen, mutta ikää oli kertynyt turhan paljon (keski-ikäinen) joten sanoin ei kiitos. Kyseenalaistan päätökseni noin joka toinen minuutti enkä pysty muusta puhumaan joten parempi puoliskoni alkaa jo näyttää pahoinvoivalta joka kerta kun sanon sanan poni.. ja hän on sentään hyvin kärsivällinen ihminen!

 Sitten oli vielä toinenkin ponitamma jonka hylkäsin koska en pitänyt sen rakenteesta, mikä tietysti herättää kysymyksen 'entä jos se olisikin ollut se täydellinen kaveri minulle ja hylkäsin sen koska en pitänyt sen rakenteesta??'.
 Kohta iskee karma ja ihastun päätä pahkaa 25 vuotiaaseen ihmisiä aamiaiseksi syövään poniin jolla jokainen ruumiinosa on eri paria :)

 Puhuin erään ulkomaalaisen kanssa siitä mahdollisuudesta että hän katsastaisi markkinat kotimaassaan ja voisin tilata ponin 'mittatilauksena' hänen kauttaan. Hän on minulle tuttu entuudestaan ja luotan häneen, mutta idea on ehkä vielä turhan jännittävä.

----------------------------

Nyt on aika istuttaa kukkasipulit! Ihanat, ihanat kukkasipulit!
(toiveet taas korkealla, katsotaan sitten keväällä miten suu pannaan kun myyrät ovat talven aikana pistäneet kaunottaret poskeensa..)
Nämä kuvassa olevat ovat ihan perus-Halpahallista ostettuja, en pystynyt hillitsemään itseäni ;)
Lauantaina on tarkoitus mennä äidin ja isoäidin kanssa taimitarhalle. Kukkasipuleita muka katsomaan, mutta tietysti siellä on perennat alennuksessa ja olen kovasti myös sitä mieltä että olisi ihanaa jos pihassa kasvaisi -joskus tulevaisuudessa- omia luumuja.

Yllä aarre jonka löysin tallustellessani metsässä :)
Syksy on jo saapunut.

Pihassa kukkii kuitenkin iloisesti

----------------------
 Niin, siitä ponijutusta vielä.
Kieroutunut pieni mieleni on ynnännyt yksi plus yksi, eli seuraavaa:
1. On jo selvää, että tämän vuoden viljasato on erittäin huono. Maatilat ovat jo saaneet kokea rehun hinnannousun ja nyt on vasta syksy. Hinnat nousevat yleensä vasta kevättalvella.
 2. Turvesuolla työskentelevä yrittäjä sanoi tätä kesää katastrofiksi. Turvetta ei ole saatu sateiden takia nostettua lähellekään tavoitemäärää, eli sitä ei kerta kaikkiaan ole koko talveksi.
 Tämä tarkoittaa ensinnäkin hintojen nousua, sitten teollisuus ja turvebrikettejä lämmitykseen käyttävät siirtyvät polttamaan sahanpurua/pellettiä (jonka hinta nousee) ja olkea, jota tosin ei ole saatavissa kuin marginaalisesti kun puinnistakaan ole tullut mitään.

 Toisin sanoen hevoseläinten hinta on yleensä aina alimpana näin syksyllä, mutta jos tilanne on yhtä katastrofaalinen kuin sanotaan niin ehkä hinnat tipahtavat vielä talven aikana lisää kun hevosten pito alkaa maksaa maltaita.
Pelkkää spekulointia, sen näkee aikanaan.

Loppukevennykseksi komea eestinhevosruuna.
En itkisi vaikka se ilmestyisi talliini joku kaunis päivä (vaikka ruuna onkin).

Kuva ei ole omani.

Hupsista keikkaa.

Hui, onpas ollut hiljaista tällä rintamalla!
Kesäreissulta olisi kertomista ja kuvia vaikka kuinka mutta en saa otettua itseäni niskasta kiinni tarpeeksi kirjoittaakseni yhteenvetoa; oli niin kivaa ja nähtiin sekä koettiin niin paljon.
Kohokohtana oli (tietysti) Langedrag ja olen aivan otettu tavattuani heidän vuonohevosensa  joita käytetään kaikkeen terapiaratsastuksesta, esteratsastuksesta, vaelluskäytöstä, vikellyksestä, työajosta yms. hienoimpiin kärryajeluihin (esim. häät).
 Puhumattakaan siitä, miten ne kestävät tuhansien turistien lääppimisen pysyen ystävällisinä ja toimivina.
 Olisin mielelläni vienyt erään Mistel-nimisen kullanmurun kotiin!

Ehkä palailen asiaan myöhemmin kuvien kera.

 Töissä puhaltavat uudet tuulet. Joissakin huoneissa on kasvit vaihtuneet eri lajeihin mikä tuottaa aikalailla lisätyötä, etenkin näin alkuun kun kaikki on uutta eikä mikään mene rutiinilla.

Olen tänään käsivoimin ensin poiminut ja sitten siirtänyt 2 130 kiloa kurkkuja kymmenen kilon laatikoissa paikasta A paikkaan B, samalla miettien kauankohan jaksan tätä tahtia ennenkuin keho sanoo itsensä irti.
 Faktahan on se, että kaikilla työkavereillani on jokin ruumiinosa loppuunkulunut; on selkää, olkapäätä ja kyynärpäätä.
 Työnantajani ovat huipputyyppejä, parempia en taida koskaan saada, mutta toisaalta edessä on 6 kk tätä raatamista ennenkuin taas ystävänpäivän tienoilla kylvetään ensimmäiset orvokit.

 Katalysaattorina tähän taisi olla kun kävelin viikonloppuna navetan ohi jossa opiskeluaikoina kävin lomittamassa taskurahaa tarvitessani.
 Siihen oli jossain vaiheessa rakennettu lisäosa ja (omistajan luvalla) kävin sisällä katsomassa.
 Eräs vanttera holstein-lehmä lähestyi minua hyvin päättäväisesti aivan kuin sanoen 'Sinä siinä! Näytät siltä että sinulla olisi aikaa rapsuttaa niskaani!'

 Opiskeluaikojeni suosikkilehmää ei enää ollut olemassa; tosin se ei silloinkaan ollut nuori, mutta uusia (lehmä-)tuttavuuksia katsellessani  huomasin kuinka suuren eron näinkin lyhyessä ajassa saa aikaiseksi hyvällä jalostustyöllä.
 Ai kuinka pitkäjalkaisia 'sporttimallisia' tyttöjä ( = hiehoja) siellä oli!

Sellaisella tilalla voisi hyvin ajatella olevansa renkinä.
 Hyvät puitteet ja hienot eläimet, joista ollaan ylpeitä.
Tällaista pohdiskelua tällä kertaa :)

Yllätys yllätys

 Aviomiehen tuella ja kannustuksella olen nyt keränyt varastoon jaksamista (appiukon  kanssa hevosista tappelua varten .. noh, oikeastaan kaikista tallia koskevista asioista tappelua varten) ja suunnittelin jo kovaa vauhtia lähteväni koeratsastamaan erästä suomenhevosta huomenna, kun ruokaillessa huomasin  mieheni myhäilevän erittäin tyytyväisenä itseensä.
-Kai sinä olet pakannut?
-Pakannut?!?
-Niin, huomenaamuna lähdetään.

 On ollut puhetta jo pidemmän aikaa että tänäkin kesänä lähdemme perinteeksi muodostuneelle Norjanreissulle, mutta on koko ajan näyttänyt siltä ettei aikataulu anna periksi emmekä voi olla molemmat reissussa samaan aikaan.

Toivon mukaan kävisimme Langedragissa ("TVstä tuttu") ja jos aikataulu antaa myöten toivon pääseväni heidän viiden tunnin vuonohevos-vaellukselle jylhiin maisemiin.. Ai että.

Tänä kesänä alla on -kuten viime vuonna- asuntoauto, kuitenkin paras reissu kautta aikojen taisi olla se ensimmäinen; rahattomina ja vastarakastuneina kurvailimme Norjaan ruosteisella pakettiautolla jossa sopi myös nukkua..

Ensimmäinen reissu

Ironiaa.

Heräsin viiden maissa tänä aamuna.
Ehdin jo nousta, mutta muistin sitten ettei minulla ole mitään syytä kiirehtiä - olen hevoseton ensimmäistä kertaa sitten yhdentoista vuoden ikää. Tämä tarkoittaa myös lomaa appiukostani, mikä tulee tarpeeseen.
 Täytin kissan ruokakupin ja sipsuttelin takaisin kultani viereen.

Näkymä takaterassilta

Heräsin uudelleen puoli kahdeksalta vastakeitetyn kahvin tuoksuun mieheni tullessa makuuhuoneeseen. Hän sanoi 'en haluaisi herättää sinua vielä, mutta minun on kerrottava sinulle että isäni häärää tuossa ulkona, ettet sitten järkyty noustessasi.'
Yhtäkkiä ilmassa olikin palaneen käry, mutta se taisi tulla minun hermoistani.

Niin, appiukko tuli pyytämättä auttamaan (lue diktaattorimaiseksi työnjohtajaksi) autotallin rakentamisen kanssa ja minä pysyttelen sisätiloissa ettei minun tarvitsisi pilata ensimmäistä lomapäivääni. Ah tätä ironiaa, juuri kun ajattelin saavani edes pari päivää lepoa hänestä..
------------------------------

(Tuosta 'takapihakuvasta' -joka tosin on talomme vieressä olevaa peltoa- näkee valitettavan hyvin mikä kameraani vaivaa. Aamulla oli sumuista , mutta puhun noista tummista pölypartikkeleista jotka kummittelevat kameran sisällä.)
----------------------------

 Veimme eilen ponin ylläpitokotiinsa.
Lastasin sen loimet,harjat, tutut rehut ym. varusteet kuljetuskoppiin, ripustin heinäverkon vaikka matka oli niin lyhyt. Olisi ehkä tuntunut hiukan paremmalta jos ponia olisi saanut lastata hetken, mutta hyvätapaisena ja omistajansa silmäteränä se meni reippaasti traileriin; jopa niin reippaasti etten ollut ehtiä mukaan.
 Uudella tallilla vein ponin karsinaan, selitin vielä vähän ruokkimisesta ja silitettyäni murustani vielä kerran allekirjoitimme toistaiseksi voimassa olevan ylläpitosopimuksen ja lähdimme kotiin.

Autossa sitten tuli -niin tyhmältä kun se kuulostaakin- itku.
 Mies taputti päätäni: Älä itke, jos sitä ei hoideta kunnolla niin haetaan se takaisin.
En kuitenkaan pelkää ponia kohdeltavan huonosti, ylläpitoon ottaja vaikuttaa todella hyväsydämiseltä ja omistautuneelta, lähinnä tämä oman murun luovuttaminen jollekin muulle hoidettavaksi sattuu.

Vanha kuva, pikkusisko ja ponimuru maastolenkillä pari vuotta sitten

Kohti uusia aikoja.

Odottamaton käänne.

Pusken läpi viimeisiä työpäiviä ennen kesäloman toista puolikasta.
 Onhan töissä kiva olla, mutta jo ajatus lomasta hävittää tehokkaasti viimeisetkin motivaation rippeet!

Olen hieman myrtynyt kun en ole edes saanut soitettua yhdestä hevosesta josta olen jonkinverran kiinnostunut; itse asiassa heppajutuissa on ollut paljon 'mahdollisia' mutta hyvin vähän actionia. Pidän ykkösvaihtoehtoni vielä anonyyminä, mutta halusin kertoa kiinnostavasta huhusta jonka kuulin joku päivä sitten.

Ajan joka päivä työmatkalla erään tallin ohi. Sen pihassa seisoo yksinäinen suomenhevosruuna, pullea liinakko joka on nätti kuin sika pienenä. Hevosen kanssa en ole koskaan ollut missään tekemisissä, mutta pikkutyttönä kävin kaverini kanssa kyseisellä tallilla hoitamassa hevosia, ja yksi niistä hoitohevosista on tämän ruunan emä.
 Hevosella tuskin on koskaan ratsastettu, mutta omistajan tuntien se toimii kaikessa työajossa; omistaja hakee heinät ladosta kilometrien päästä hevosella vuoden ympäri. Teki myös nuoruudessani metsätöitä hevosilla.

Tämä kuva ei ole omani eikä ole otettu kyseisestä hevosesta; lainasin erään virtuaalitallin sivuilta, koska se on tismalleen saman näköinen kuonopilkkua lukuunottamatta.

Vuosia sitten omistajan perhettä kohtasi hirveä tragedia ja hevosmäärä on pikkuhiljaa laskenut, epäilen ettei omistaja tahdo murheen keskellä oikein jaksaa / näe hevosteluun enää mitään syytä. Jäljelle on jäänyt vain tämä ruuna. Nyt huhu kertoo omistajan puhuneen viimeisenkin hevosen laittamisesta teuraaksi kun sille ei enää oikein ole hommia, ja se alkaa olla aika vanha.
 Tarkistin hevosen iän (hyvä heppa-järjestelmä!) eikä se ole kuin 16v. Mielestäni siis keski-ikäinen, kun on suomenhevonen, ehjä joka paikasta eikä ole kovinkaan kuluttavaa elämää elänyt.
 Päässä muhii heti ajatus: entä jos tarjoaisin sille paikan meiltä, saisi olla harraste- ja seuraheppana ( -niin, kunhan löydän itselleni ratsun jolle se saisi olla seurana..)? Toisaalta omistaja on sellainen vanhankansan mies ettei hänelle mennä paukauttamaan 'Voisin ostaa hevosesi', vaan asia pitää esittää kierrellen ja kaarrellen ja mutkan takaa jotta hän ehtii tottua ajatukseen.
 Katsotaan miten viidakkorumpu toimii, vinkkasin hänen tuttavalleen että meillä olisi tallipaikkoja ja harraste/seurahevonen etsinnässä. (joka saa olla 'vanha'kin).

----------------------------

Mysteeritamma on jostain syystä kovasti kiintynyt minuun. Muistutan varmasti jotain ihmistä sen menneisyydestä, en osaa muulla tavalla selittää sen luottamusta ja kiintymystä.
Otimme ne sisälle eräänä päivänä kun oli sietämättömän kuuma ja paarmat vaivasivat, ja se otti nokoset viileässä karsinassa minun häärätessä tallissa.
 Menin karsinaan istumaan sen viereen ja rupattelin sille, ja se vain makasi ihan rauhassa paikoillaan häiriintymättä ollenkaan. Jotenkin liikuttavaa.
 Toivottavasti sen tulevaisuus olisi valoisa, vaikka nyt juuri näyttääkin pilviseltä.

Ai niin, selvitin sen omistajan kaikkien hevosten tiedot eikä siellä ollut kuin yksi jonka tuntomerkit täsmäsivät Mysteeritammaan, joten mysteeri on ratkaistu ja tammalla on nykyään sekä nimi että ikä (6 v.).
------------------

Odottamaton käänne tuli tässä minun muka etsiessä hevosta ja laajentaessa harrastustani - yllättäen minusta tulee hevoseton, vai pitäisikö sanoa poniton.

Appiukkoni on todella vaikea ihminen.
Hänen suustaan ei koskaan tule ehjää positiivista lausetta, mutta sieltä suoltaa senkin edestä marinaa siitä kuinka kaikki tekevät kaiken väärin. Kukaan ei osaa mitään, ymmärrä mitään, kaikki on pelkkää p***aa.
Hän uskoo itse olevansa niin täydellinen että hän voi sekaantua toisten ihmisten (jopa yksityisiin) asioihin ja kertoa heille kuinka heidän pitäisi tehdä. Mielestään hän ei koskaan tee mitään väärää eikä ymmärrä miksi ihmiset suuttuvat hänelle kun hän käy haukkumassa heitä turhiksi, laiskoiksi, p***iaisiksi tai muuta vastaavaa.
En tiedä, mutta tuntuu siltä että jos googlaisi sanan Narsisti niin hän istuisi siellä odottamassa ruudun takana.

 Olemme tapelleet kaikesta mahdollisesta vuosien mittaan, muun muuassa oikeudesta yksityisyyteen.
Hänen oli tavattoman vaikea ymmärtää että meidän asunto ei ole sama asunto kuin hänen asunto. Että meidän koira ei ole hänen koira.. Minun poni on ollut kaikesta vaikein asia, sillä mielestään hän tietää kaiken hevosista eikä minulla ole sananvaltaa eikä ymmärrystä ollenkaan.
 Edes eläinlääkärin lausunto ponini tarvitsemasta erityisruokavaliosta ei merkinnyt mitään, sillä hänhän tietää paremmin kun me tytöntylleröt. (naispuolinen eläinlääkäri)
Joudun pelkäämään ponini teveyden puolesta kun heti selän kääntäessäni hän ruokkii sitä millä itse haluaa -jopa ruokintakertojen välissä-, ja ajan mittaan tämä on melko kuluttavaa.

 Mainiolle ponille olen kuitenkin luvannut stressittömät eläkepäivät oloneuvoksena (mistä myös on ollut huutoa - poni kituu jos sillä ei tehdä mitään!) ja sanani aion pitää.
 Niin kauan kun se on elämäniloinen, kivuton ja liikkuu puhtaasti, se saa olla eläkkeellä. Eri asia sitten jos sitä sattuisi tai sen touhukas luonne muuttuisi välinpitämättömäksi.

2010

 Taas yhden solvauksia täynnä olleen päivän jälkeen palasin kotiin ymmärtämättä miksi ponilla pitäisi muka olla joku päämäärä (se on kilpailunsa kilpaillut eikä enää palaa radoille) ollakseen onnellinen?
 Ja miksi ponin, jolla ei "tee mitään" pitäminen on appiukon mielestä rääkkäystä; mielestäni stressitön elämä kokopäivätarhauksineen, laumatovereineen ja yöt omassa karsinassa ilman minkäänlaisia vaatimuksia on eläkeponin kannalta mainio juttu.
Sitä ei ole unohdettu minnekkään tallin taakse tai laiminlyöty vaikka se onkin ikääntynyt, se on yhä maailman paras poni ja rakkain kaikista vaikka onkin siirtynyt käytöstä eläkkeelle.

Jokatapauksessa sanoin miehelleni etten tiedä kuinka kauan jaksan tätä enää. Olen odottanut kuin kuuta nousevaa sitä päivää kun appiukko täyttää lupauksensa ja lopettaa hevosten pidon, silloin tallista tulee taas se miellyttävä paikka joka sen kuuluukin olla, mutta aika kuluu eikä loppua näy ja minä olen pian kulunut pelkäksi varjoksi kaikista haukuista ja riidoista.
 Samassa sain kuulla että naapurikylässä tyttö etsii epätoivoisesti ylläpitoon seuraponia hevoselleen jolta on laumatoverit muuttamassa pois. Otin yhteyttä ja tyttö oli oikein miellyttävän oloinen, hevonen näytti hyvin hoidetulta ja talli läpäisi tarkastukseni.
Pari päivää sitten tyttö kävi vastavierailulla ja ihastui poniin (kuten tiesin tapahtuvan; ponin luonne on niin mahtava!) joten huomenna olisi suunnitelmissa kuskata poni uudelle tallille. Välimatkaa on parikymmentä  hassua kilometriä joten voin käydä tervehtimässä vaikka joka päivä.

Olisiko nyt aika olla onnellinen?

Muistikuva I

Surffailin youtubessa ja törmäsin kappaleeseen joka ei ehkä ole kovinkaan kummoinen,
 mutta sanat herättivät kaipuun takaisin Ison Veden tuolle puolen.

'Cause it's a good night
To be out there soakin' up the moonlight
Stake out a little piece of shoreline
I've got the perfect place in mind
It's in the middle of nowhere, only way to get there
You got to get a little mud on the tires

And then with a little luck we might just get stuck
Let's get a little mud on the tires

Muistan kuinka ajoimme läpi tumman yön.
 Tähdet ja valtava kuu valaisivat taivasta, metsä ympärillämme tuntui jatkuvan äärettömänä.
Hän, minä, mönkijät, metsä, taivas, yö. Tämä hetki - muuta ei ollut olemassa.

 Saavuimme Indian Riverin kahluupaikalle, ajoimme mönkijät rinnakkain jokeen ja sammutimme ne. Hän nosti kypärän päästään ja ojensi hymyillen kätensä. Tartuin siihen ja kapusin hänen mönkijänsä kyytiin varoen kastelemasta jalkojani, paikoillaan istuessa tulisi helposti kylmä. Riisuin kypäräni ja mielihyvä kutitti mahanpohjassa kun hän kiersi käsivarret ympärilleni ja nojasi leukansa olkapäähäni.
Mönkijöiden moottorit tikittelivät kuumuutta aikansa ja vaikenivat hiljalleen, kuu paisui paisumistaan kunnes oli suorastaan valoisaa ja viileä ilma hiipi kimppuumme. Tunsin hänen hengityksensä lämpimänä kaulallani.

 En tiedä kauanko olimme istuneet siinä vaiti kun kauan odotettu ulvonta vihdoin leikkasi halki yön hiljaisuuden. Siihen liittyin toinen, kolmas, neljäs, viides ääni, enkä enää saanut selvää kuinka monta sutta siellä oli.

 Se oli niin kaunista etten koskaan unohda sitä.

Tästä on aikaa -herranjestas- yli kymmenen vuotta.
Hän jäi sinne, minä itkin ikävääni läpi koko vuorokauden kestävien lentojen kotimaahan.
Everything happens for a reason.

Brad Paisley - Mud on the Tires

Kuva ei ole omani eikä liity tilanteeseen, vaikka onkin mainitsemani joki.

Voi Rähmä! ..ja vähän puutarhakuvia.

Tietysti näin kävisi.
 Minä kuumakalle yritän kerrankin edetä ihan rauhassa hevosenoston kanssa (se aivan ihanainen sph-ruuna), keskustelin myyjän kanssa ja oli puhetta että järjestäisin ratsuttajan sitä kokeilemaan jotta voisin turvallisin mielin päättää tuleeko kauppoja vai ei.
 Tässä välissä sitten joku toinen kuumakalle ilmestyi paikalle kuljetuskopilla varustettuna ja vei upean kiharaharjaisen ruunan mennessään. Aivan oikein minulle kun en ymmärtänyt että tuollaiset aarteet viedään mennessä eikä jäädä miettimään!

 Harmistuneena räpsin vähän (huonoja) kuvia niinsanotusta puutarhastani.
Kaivuu- ym. töiden takiahan en ole oikeastaan päässyt laittamaan puutarhaa, en kasvimaata enkä paljoa muutakaan, mutta joitakin aarteita kylvin parvekelaatikkoihin jotta ne saisi siirrettyä koneiden uhatessa muualle.
 Aloitan kysymällä -mikäli tänne joku paprikaa viljellyt viherpeukalo eksyisi- onko muilla tapahtunut tällaista?

Kuvan suippopaprikoissa (Planet-lajike) on auringon paahtamalla puolella mustaa väriä.
Se ei ole uloimmassa kerroksessa eikä paprika myöskään ole musta sisältä. Koostumus on täysin normaali, maku samaten,  ja kasvu jatkuu häiriöittä. Lehtien suojassa olleissa paprikoissa ei ole tummaa väriä.
 Ötököitä ei näy, ja väriä on tosiaan vain auringon paahtamissa kohdissa.
 Työnantajani epäili että se on kertakaikkiaan ollut liian paahteisessa paikassa, mutta Suomen kesän tuntien olen valmis uskomaan melkein mitä tahansa muuta ;)

 Onneksi jokin on onnistunut yli kaikkien odotusten:

Ihanan ihanat amppelitomaatit!

Jo kuukauden ajan olen joka päivä poiminut omat taatusti puhtaat luomutomaatit terassilta ja uusia tulee hurjia määriä. Minulla on myös ruukkutomaattia -jotka vihreinä näyttävät minimeloneilta koska ovat raidallisenkirjavia; raidat näkyvät myös kypsänä. Maku on enemmän ruokaisa kuin amppelitomaatin, joka on selvästi enemmän herkuttelulajike.
Lisäksi löytyy tuiki tavallinen tomaatti sekä luumu-kirsikkatomaatti, joka on ihanan makea ja paras syödä heti pois kuljeksimasta!

Munakoisoja on jo syöty muutama, vaikka eivät suosikkeihini kuulukkaan.
Ovat vain niin kiitollisia että taidan kasvattaa niitä seuraavanakin vuonna.

Olen tunkenut joka väliin samettiruusuja ötökänkarkoitteeksi, jos joku ihmettelee, lisäksi niitä on kiva katsella satoa odotellessa.

Mitähän muuta lystiä minulla olikaan?
Ai niin, maissia. Neljä tainta.
Kovasti valmistautuvat kukintaan (luulisin, ovat minulle uusi tuttavuus) ja vesi kielellä odotan milloinkos niitä saisi syödä voisulan kera. Nam.

 Sitten löytyy papuja, herneitä, kurkkua, kurpitsaa ja kesäkurpitsaa:

Pahoittelen huonoa kuvaa. Pahempaa tulossa! :)

 Tässä on mikälie sitruspuu. Hedelmät ovat syötäviä, vaikken ole vielä niitä onnistunut kasvattamaan syötäviksi asti; kukkii yleensä syksyllä ja varistaa sitten hedelmänalkunsa ja suuren osan lehdistään kun päivänvalo ei enää talvella riitä.
 Tänä keväänä oli niin kauan huonon näköinen (epäilen että jäi liian vähälle huomiolle muuton yhteydessä) että olin jo heittää sen menemään, mutta puskee nyt uutta lehteä, siinä on neljä hedelmänalkua ja reilusti uusia nuppuja. Kunhan ei vetäisi itseään ihan piippuun..
Kukinta ei ole erityisen näyttävä, mutta ihana tuoksu täyttää useamman huoneen.
Edelleen pahoitteluni kuvasta:

Siinä näkyy ainakin yksi raakile vasemmalla ja yksi nuppu oikealla.

Lopuksi arvoitus.
Tilasin Saksasta pussillisen kukkasipuleita, kaikkien piti olla sinisiä.
Nyt hämmästyksekseni muiden lomassa kukkii iloisesti tämä kaunokainen, joka tässä kuvassa on hieman todellisuutta hailakkaampi.
Mikähän se on?

Hevonen isolla H:lla

Nonniin, eilisen reissusta juttua.
Kävin tapaamassa erittäin ihanaa nuorta suomenpienhevosruunaa.

 Ratsujutut oli se suuri kompakivi; naapurin pikkutytöt olivat päättäneet tehdä Ruunasta ratsun (kun se on niin lutunen!) ja niinpä sille heivattiin satula selkään ja tyttö perään.
Kilttinä heppana Ruuna ei sen suurempia mukissut ja pienen aitauksessa pyörimisen jälkeen puntattiin seuraava tyttö selkään. Pyörittiin rinkiä vielä vähän lisää.
Seuraavana päivänä sama asia.
Kolmantena päivänä sama asia, paitsi että kolmaskin tyttö oli hälyytetty paikalle.
 Neljäntenä päivänä Ruunan selkään sattui (ellei jo aiemminkin) ja se päätti että nyt riittää.

Olin aikamoisen jännittynyt lähtiessäni matkaan, hevosia ja hevosenmyyjiä kun on niin monenlaisia.
Siksi nielaisin varmasti useamman litran ilmaa kun myyjä/omistaja osoitti karsinanovelle päin ja sanoi 'Siinä se Peto on.'
Onneksi vain kiusasi minua :)
 (Ja ei, hevosen nimessä ei ole sanaa Peto. Pysyköön anonyyminä)

Omistaja laittoi hevosen käytävälle ja se oli rakenteeltaan silmiähivelevän kaunis. Vilkaisin paksun, pitkän otsatukan alle ja siellä tuikki hyvin tummat, eloisat silmät. Kävin sen läpi ja tunnustelin kaikki paikat, nostin kaviot, selän tunnustelin mahdollisimman tarkasti.
 Valjastimme ja lähdimme lenkille.
 Ruuna toimi kuin ajatus sekä minun että omistajan ajaessa.
 Kysyin löytyykö laukka helposti ja omistaja sanoi 'katsotaan' ja maiskautti samalla kun heilautti ajo-ohjia. Yksi, kaksi, kolme raviaskelta ja sitten laukka. Rapa roiskui ja aurinko paistoi.

Palattuamme tallille ja otettuamme valjaat pois hain jakkaran ja kokeilimme kuinka se reagoi selkään nousuun. Hyvin ilmeisesti sillä oli huonoja muistoja, sillä se jännittyi heti ja näytti pelokkaalta. Otin aikani ja hivuttauduin pikkuhiljaa sen selkään omistajan rauhoitellessa sitä, ja kunhan olin kyydissä se ei minusta sen kummemmin välittänyt. Kuitenkin taas alas tullessani se selvästi pelkäsi, vaikka tein senkin niin hissukseen ja varovasti kun vain pystyin. Rapsuttelin sitä hetken jotta se saisi muuta ajateltavaa, ja se laittoi turpansa olkapäälleni ja sulki silmät. Omistaja naurahti ja sanoi että se on vissiin päättänyt lähteä minun matkaani.

Tässä se Ruuna nyt on, tarkoituksella anonyymein kuva mitä kamerasta löytyi:

Pakko sanoa että surettaa (sanoin niin omistajallekin), en nimittäin uskalla ainakaan näin suoralta kädeltä ostaa harrasteratsuksi hevosta joka ilmiselvästi on peloissaan jo ajatuksesta että joku nousee sen selkään. Uskon kyllä että vika löytyy epäsopivasta satulasta ja liiallisesta rastastamisesta liian aikaisin, mutta epäilen omia taitojani liikaa jotta ottaisin sellaisen projektin. Selvittelemme kuitenkin vielä sopivaa ratsuttajaa, sillä sanoin että jos tuosta ongelmasta päästäisiin niin ostaisin sen ilomielin.

Ruunalla oli myytävänä oleva kaveri, myöskin ruuna.(Ruuna2)
Tarkastellessani Ruunaa 1, se teroitti häijyn näköisenä hampaitaan karsinan kalteriin. Mikään pienhevonen se ei ollut, mutta mahdottoman komea. Ennenkuin lähdimme omistajan kanssa kahville veimme hevoset ulos ja minun käskettiin otta 'se ruuna siitä'.  Olin varuillani mutta oikeastaan se oli hyvin asiallinen hevonen käsitellä. Näin jälkikäteen harmittaa etten kysellyt siitä sen enempää, sillä sitä oli ratsastettu useamman kuukauden, eikä sekään ollut iällä pilattu, mutta olin jo silloin ihan päästäni pyörällä kun yritin (ja yritän edelleen) keksiä jonkun hyvän ratkaisun tähän kaikkeen.

 Vielä päästäessämme hevoset irti Ruuna2 laukkasi iloisesti kohti horisonttia Ruuna1:sen jäädessä hengailemaan medän luokse niin omistaja sanoi että aivan ilmiselvästi Ruuna1 on sitä mieltä että lähtisi kyydissäni kotiin.
Tiedän, ei tuollaiseen tulisi kiinnittää huomiota, mutta selvää oli ainakin se että mukava ja ihmisystävällinen ruuna oli kyseessä, hiomaton timantti.  Omistaja/myyjäkin oli todella rehellinen ja tekisin mielelläni hänen kanssaan kauppoja.

Eli vaikka on hieman suru puserossa kun Ruuna oli sellainen sydämenvalloittaja enkä kuitenkaan vielä tässä tilanteessa uskaltanut ostaa sitä niin kyllä se vain oli aikamoinen hyväntuulenreissu.
 Tätä sopii sitten muistella.

Muita kommervenkkejä

Hmm. Nyt pitäisi jo kertoa kaikenlaista tämänpäiväisestä hevostuttavuudesta, mutta ajatukset pyörii yhä niin hurjaa vauhtia etten oikein tiedä mitä kertoa ja mistä aloittaa.
 Mainittakoon vain, että olin aivan viittä vaille kauppoja tänään.
Sulattelen asiaa ainakin huomiselle ennenkuin kerron sen enempää, niin ehkä kertomassani olisi jotain päätä tai häntää.

Aivan täysin asiaankuulumaton mutta kovasti huomiota kerjäävä karvanassu:

Noin se siis aivan aikuisten oikeasti nukkuu :)

Tänään taas tehtiin kovasti pihahommia; siirrettiin ruokamultaa kasoista ja tehtiin sorasta vanhalle aitalle uusi paikka. Joku kaunis päivä (aika pian) nostokurki tulee siirtämään aitan sen uudelle paikalle.
 Jännää.

 Alkaa hieman stressata kun kesä on jo myöhäinen eikä autotallia ole vielä aloitettukaan, mutta kai tämä elämä maalla on tällaista - kaikki menee viljelyn aikataululla..

Kuvassa siirretään hurjaa kiveä, takana näkyy sopivasti mainitsemani aitta.

Tuosta sekamelskasta pitäisi tulla meidän nurmikko ;)

Pakko kehua kaivinkoneenkuljettajaa.
 Hän tekee millintarkkaa työtä ja sen etenemistä on ihana seurata, se on kuin balettia koneella.
Pehmeitä liikkeitä, ei minkäänlaista nykimistä ja osaavan kuljettajan kanssa noinkin raskas kone tekee yllättävän vähän jälkiä pehmeään pihaan. 
 Kiitos.

--------------------------------------

Sain eilen terveisiä ainoalta peruskoulunaikaiselta ystävältäni.
 Olimme molemmat pahasti koulukiusattuja joten me 'hylkiöt' vietimme aikaa yhdessä vaikka meillä ei oikeastaan mitään yhteistä ollutkaan. Hän aina puhui ettei jäisi tänne p*skaan paikkaan ikimaailmassa vaan lähtisi maailmalle.
Noh, nyt hän on lähtenyt kirjaimellisesti niin kauas kun maapallollamme vain pääsee koti-Suomesta.
 Hän on löytänyt rakkauden, tekee erittäin hyvin palkattua työtä, elää mahdollisimman ekologisesti ihanassa paikassa ja hänen pihastaan löytyy paitsi vapaina kulkevia kanoja myös ihania kasveja ja puita. Viikunaa, nektariinia, appelsiiniä, sitruunaa, jopa teepensas.

Olen hyvin onnellinen hänen puolestaan, hän on ansainnut sen kaiken.
Siihen ajatukseen on hyvä lopettaa tältä kertaa.