En muista monenko vuorokauden kisat oli kyseessä, mutta idea oli että ajetaan tietty etappi ja etappien välillä oli tietyn mittainen tauko, jolloin koirat syötettiin, juotettiin ja sekä kuski että koirat nukkuivat. Kisaa käytiin ympäri vuorokautta ja minun vuoroni apulaisena alkoi muistaakseni aamukolmelta.
Pakkasta oli 18 asteen tietämillä ja pimeys oli totaalinen. Leirissä piti olla hiljaisuus jotta kaikki saisivat nukkua tauollaan, mutta hiljaista puhetta kuului sieltä täältä. Pimeydessä liikkui otsalamppujen valokeiloja, ja aina valjakon odottaessa lähtömerkkiä kuului koirien innostunutta metelöintiä -ulvontaa, vinkumista, haukkumista. Tunnelma oli maaginen, jopa minulle vaikka olin ensi kertaa mukana.
Kun valjakon seuraava lähtö lähestyi, vein koiria kävelylenkille jotta vanhat maitohapot poistuisivat lihaksista ja lihakset lämpenisivät vähän; eihän sitä suoraan nokosilta voi lähteä suorittamaan!
Sitten valjaat päälle ja koirat kiinni paikoilleen sekä pikkuhiljaa lähtölinjalle.
Koirat tiesivät tarkalleen mistä on kyse ja alkoivat ulvoa ja rähistä innokkaina. Tuomari laskee alas "3..2..1..Aja!" ja valjakko lähtee hurjaa vauhtia. Palelen hieman ja mietin mitenhän kuski pärjää jääkylmässä viimassa.
Kuskien yöpymismajassa on tällä kertaa enemmän liikettä, aamu valkenee ja keittiössä on aamiainen meneillään. Minut- ventovieraan, porukkaan kuulumattoman, ja kaiken lisäksi kilpailijan doghandleri, kutsutaan mukaan kuin vanhan ystävän.
Oli ikimuistoinen reissu, en voi muuta sanoa.
Uudet kokemukset avartavat!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti