Tämä postaus ei ole positiivinen, ihana tai mitään sinnepäinkään.
Itse asiassa melko masentava, toivottavasti ei katkera.
Joudun valottamaan hieman menneisyyttäni saadakseni tarinan kerrottua, mutten avaa kantta muuta kuin raolleen- on vielä liikaa sellaista, jota en ole pystynyt antamaan anteeksi enkä halua sortua katkeruuteen.
En pyydä ketään lukemaan tätä, mutta halutessaan saa.
Minä olen vanhempieni esikoinen. Sitten tulivat pikkuveljet.
Yllätyksenä, iltatähtenä, viimeisenä syntyi Pikkusisko, minua yli 10 vuotta nuorempi.
Pikkusiskolla ja minulla oli aina erityisen hyvä suhde. Ikäeron takia me emme ole koskaan tapelleet mistään, repineet toisiamme hiuksista tmv. mitä kuulee muiden kertovan; pikkusisko oli aurinko taivaallani ja hemmottelin häntä parhaani mukaan.
Hänelle minä olin paljon vanhempi Isosisko, joku joka järjestää kaikkea kivaa ja jonkinlainen roolimalli.
Ainakin yritin olla.
Asuimme tuolloin pienessä tuppukylässä, kävin pientä kyläkoulua jota ei enää ole ja luokallani oli kolme (3) tyttöä, minä mukaan lukien. Toiset kaksi tyttöä olivat lapsuudenystäviä, joten luonnollisesti olin ulkopuolinen.
Siitä se kaikki alkoi, Ulkopuolinen. Et kuulu tänne.
Kiusaaminen lisääntyi vuosi vuodelta. Viidennellä luokalla oli jo normaalia että päälleni syljettiin, muista erikoisuuksista puhumattakaan. En osaa edes sanoa miksi kestin sen kaiken, näin jälkikäteen arvelen että olin siinä vaiheessa jo niin nujerrettu etten kyseenalaistanut mitään. Sitäpaitsi sitähän se koulu oli ollut alusta asti, pelkkää piinaa.
Olin kutsumanimeltäni "H***a" jo ennenkuin olin tarpeeksi vanha ymmärtämään mitä sana tarkoitti. Hassua, millä logiikalla? Kukaanhan kylän nuorisosta ei suostunut edes koskettamaan minua, muuta kuin lyödäkseen tai potkiakseen, joten se olisi ollut fyysisesti mahdotonta..
En osannut puhua asiasta kotona.
Muistan äidin kerran kysyneen kiusataanko minua koulussa, muistan sen jääkylmän nöyrryytyksen tunteen mahanpohjassa (hänkin tietää minun olevan outo ja arvoton!) ja kuinka kiistin asian mahdollisimman jyrkästi.
Tähän tarinaan tämä ei liity mitenkään, mutta kerran ja vain yhden ainoan kerran olin sanan päässä mahdollisesta auttavasta kädestä kun eräs tyttö, yksi pahimmista kiusaajistani, jolla oli hoitohevonen samalla tallilla kuin minulla ja joka kulki tallille samassa autossa kuin minä (äitini kuskasi meitä!) tuli antamaan minulle lapun.
Siinä luki " Hoitohevosesi (nimi) vihaa sinua. Kaikki tallilla vihaa sinua. Hoitohevosesi omistaja ei halua sinun hoitavan hevostaan enää. (Mikä muuten ei ollut totta, hän oli ihana ihminen) Haluamme kaikki että kuolet."
Näen sen lapun yhä edessäni, se oli leikattu sydämen muotoon ja sivuun oli painettu köynnöstävä ruusu.
Lapun antaja katsoi minun lukevan sen ja lähti sitten ääneen nauraen takaisin ystäviensä luokse.
Näin yhden vanhemmista tytöistä tulevan luokseni, ja häntä seurasi kaksi muuta. Ajattelin että nyt käy hullusti, jos tuollaisetkin alkavat kiinnittää huomiota. Hän katsoi minua silmiin, kysyi tiukasti "kiusataanko sinua?".
Kauhusta jäykkänä, varmana siitä että hän kääntäisi kaiken vielä julmaksi pilaksi, puistin päätäni ja poistuin paikalta juosten.
Ei enempää noista vuosista, hypätään täysi-ikäisyyteen.
Olen käynyt kouluni, paennut hel*****ä ulkomaille asumaan ja liikuttunut siitä, että vaikka olenkin siellä ulkopuolinen en ole kummajainen vaan pelkästään ihminen.
Ihana sana, ihminen. Samanarvoinen kuin kaikki muut. Jopa rakastamisen arvoinen.
Pikkusiskoni (vasta kirjoittamaan oppinut) lähettelee minulle kirjeitä ja piirrustuksia. Hän kertoo kuinka hauskaa hänellä on koulussa, kun siellä on niin paljon kavereita. Itken onnen kyyneleitä, ajatellen että voisin käydä kaiken läpi vielä uudestaan kunhan hän vain säästyisi siltä.
Kunhan hän saisi olla onnellinen.
Palattuani kotimaahan suurin osa kiusaajistani olivat muuttaneet ties minne opiskelemaan, rakkauden perään, mitälie. Aloin rakentaa elämääni alusta.
Tutustuin muutamaan hieman itseäni nuorempaan tyttöön, ja pikkuhiljaa minullakin oli kaveriporukka. Ajattelin kaiken olevan liian hyvää ollakseen totta. Vietin paljon aikaa pikkusiskoni kanssa, ja hänen kiinnostuessa ratsastuksesta luovutin oman pikkuponini (jolle olin ollut liian iso jo pari vuotta) hänelle. Siinä vasta hyvä pari!
Kaveriporukkaan kuulunut poika alkoi osoittaa kiinnostustaan, mutta selitin hänelle ettei hän ollut minun tyyppiäni, että sydämeni oli muualla. Voisimme toki olla ystäviä, vaikka bestiksiä, jos se riittäisi hänelle. Hän suostui, ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Soittelimme joka päivä, hän oli tosi mukava.
Herkkänä hetkenä uskoin hänelle erään salaisuuden, joka heti seuraavana päivänä tuli bumerangina takaisin kylältä.Vihaisena viestitin hänelle että jos aikoo olla ystäväni niin ei kannata levittää salaisuuksiani kylällä.
Olen usein miettinyt mikä tässä kohtaa meni väärin.
Olin (olen edelleen) hyvin miellyttämishaluinen ihminen, ja tämä oli ensimmäinen kerta ystävyytemme aikana kun vadin häntä tilille jostain, ensimmäinen kerta kun en myödännyt yhtään. Kun vaadin vastausta.
Vastauksena sain että olen p*ska tyyppi, h***a, olen tuhlannut hänen aikaansa.. Tyrmistyneenä laitoin luurin alas, kaikki vanhat epävarmuudet hiipivät taas niskaan.
En ollut lainkaan valmis siihen, mikä sitten seurasi. Tämä, mukamas bestis, vainosi minua yötä päivää. Kaikki sosiaaliset foorumit (tämä oli aikaa ennen naamakirjaa) joissa olin mukana täyttyivät alentavista viesteistä ja uhkauksista, jouduin pitämään puhelinta suljettuna kuukauden kun tunnissa tuli keskimäärin 23 vihaa pursuavaa viestiä. Lähtiessäni jonnekkin toivoin aina etten törmäisi häneen sillä hän ajoi perässäni, melkein takapuskurissa kiinni, minne tahansa meninkin. Jos menin kauppaan, hän odotti pihassa autossaan vielä ulos tullessani, ja seurasi minua takaisin kotiin.
Joskus heräsin öisin siihen, että pihaan ajoi auto. Se seisoi siinä, käynnissä, tunnin verran ja lähti sitten.
En tiedä mitä hän sanoi kaveriporukallemme, sillä he eivät edes tervehtineet minua enää.
Kuukautta myöhemmin tilanne oli kuitenkin jo rauhoittunut aikalailla.
Tästä kerroin jälkikäteen äidilleni, kun hän ihmetteli miksen enää liiku 'ystävieni' kanssa.
Vuosia myöhemmin, kyseisestä kylästä pois muutettuani, saatan joskus nähdä vilauksen tästä henkilöstä. Yritän olla vahva, mutta menen edelleen lukkoon ja pakenen hänet tavatessani.
En osaa sanoa miksi, sillä minullahan ei ole mitään hävettävää.
En ole vainonnut ketään, olen ollut vainottu. Se ei ole rikos. Kuitenkin joku pieni ala-astelaisen ääni käskee minua pakenemaan, piiloutumaan..
Pikkusiskon aloittessa yläasteen ja sittemmin opiskelunsa hänen koulultaan lähtee bussi joka tulee tästä aika läheltä ohi.Vietimme paljon aikaa yhdessä ja kun vanha ponini jäi hänellekkin liian pieneksi ostin hänelle uuden. Parhaan mahdollisen opetusmestarin, ja paras koskaan tekemäni kauppa.
Meillä oli hauskaa, vaikka siskoni on piloille hemmoteltu jääräpää niin parempaa siskoa ei ole.
Hän on tottunut saamaan mitä haluaa ja ollessaan pahalla tuulella hän on todella loukkaava. Kuitenkin hän osaa olla todella hurmaava ja hänellä on laumoittain bestiksiä ja ihailijoita.
Hän lopulta kyllästyi poniinsa ja käytyään vuoden aikana tallilla kahdesti minun maksaessa täyshoitotallipaikan, laitoimme lopulta ponin myyntiin.
Viettääksemme aikaa yhdessä lähdimme usein eri kaupunkeihin 'viikonloppulomalle' joihin kuului hotelliyöt ja shoppailua - yritin aina antaa hänelle kaiken minkä hän halusi, eihän opiskelijalla ole rahaa kuin kaikkeen vältämättömimpään. Eikö kuka tahansa isosisko tee niin?
Jonkin aikaa sitten kuulin pikkusiskollani olevan suhde. Hän on seurustellut milloin minkälaisen kollin kanssa, mutta tämä oli vissiin rakkautta kun hän kertoi siitä kotonakin, mitä hän ei yleensä tee.
Hän sanoi minulle, unelmia suurissa kauniissa silmissään että hänen rakkaansa on kertonut olevansa riidoissa minun kanssa, mutta nyt hän ei halunnut minun järjestävän mitään kohtausta asiasta.
Jäädyin sisältäpäin kun hän sanoi rakkaansa nimen - sama "poika" joka oli ollut lääpällään minuun ja sitten vainonnut. Näin äidin kauhistuneen ilmeen, hänhän tiesi asiasta.
Lähdin kotiin itkemään. En osannut, enkä osaa, ymmärtää.
Äiti ja minä yritimme kertoa sisarelleni mitä olin käynyt läpi, mutta hänellä on rakkauden ruusunpunaiset linssit päässä eikä hän voi ymmärtää miksi me yritämme pilata kaiken tehdessämme parhaamme suojellaksemme häntä.
Poika on häntä paljon vanhempi, ja tämä varmasti tekee kaikesta jännittävämpää.
Vanhempani tekivät kuitenkin selväksi, ettei tämä poika ole tervettullut heidän taloonsa, ja sitä seurasi aikamoinen teinipurkaus, arvaten.
Hirveintä koko asiassa on se, että sisko ei näe selvästi, ei osaa hahmottaa tilannetta. Hän kertoi pokkana äidilleni pojan sanoneen että minä vain valehtelen saattaakseni pojan huonoon valoon koska olen mustasukkainen heidän rakkaudestaan eikä mikään kertomani ole totta.
Äiti yritti selittää että "mieti nyt, kummalla on jotain voitettavaa tässä asiassa?
Sillä joka yrittää saada sinut sänkyyn vai sillä joka on aina ollut tukenasi ja apunasi?"
Ei mene jakeluun, ei.
(Teini)Rakkaushan on sokea.
Sisareni ei ollut puhunut minulle kuukausiin, sillä hänen mielestä olen edelleen vain kiinnostunut
heidän suhteen sabotoimisesta. Minä taas olen loukkaantunut siitä, että hänelle perhe ei merkitse mitään ja hänen mielestä minun loukkaaminen ei haittaa.
Sivullisia ja siviilejähän kuolee sodassakin.
Ollessani vanhempieni luona muutama viikko sitten sisko oli keittiössä ja menin puhuttelemaan häntä.
Kysyin, "miltä luulet tuntuvan kun kuulet kiertotietä että pikkusiskosi kutsuu sinua valehtelijaksi?" Pikkusisko hätkähti, hän siis oikeasti luuli (vaaleanpunaiset rakkauslasit päässä) että voisi sanoa minua valehtelijaksi äidin edessä, enkä minä saisi tietää asiasta..
Jatkoin kysymällä "Olenko koskaan rikkonut lupaukseni sinulle?"
-"Et ole."
-"Olenko koskaan valehdellut sinulle?"
-"Et."
-"Siksi minua sattuu se, että olet tuntenut minut koko elämäsi etkä usko sanaani, vaan valitset luottaa ihmiseen jonka olet tuntenut muutaman kuukauden."
Ikävöin pikkusiskoani, mutten voi antaa hänen kohdella minua näin.
Siispä pidän etäisyyttä ja odotan suhteen loppua, odotan vaikka maailman ääriin.
En halua kuulostaa katkeralta, enkä halua kenenkään sääliä tekstilläni,
sillä elämä ottaa ja elämä antaa.
Elämässäni on onnea enemmän kuin olen ansainnut,
elämässäni on rakkautta enemmän kuin uskoin koskaan saavani.
Kuitenkin välillä pitää purkaa patoutuneita tunteita ja helpottaa ajatuksien taakkaa.
