Finding Zen.

Olen mielestäni ollut kovin ahkera viime päivinä
 - vai olisiko niin, että miehen ollessa kylvötöissä saan kaikkea fiksua ja vähemmän fiksua tehtyä?
 Nikkaroi uuden version äidilleni (äitienpäiväksi, heh..) lupaamastani lasikannellisesta kylvölaatikosta. Omakehu haisee, mutta kehtaan ainakin sanoa sen oleva minun tekemä.
 Ulkona olisi kovasti puuhaa, kaikki kasvaa niin että sen melkein kuulee! Enimmäkseen rikkaruohot kuitenkin.

Ei mitään yhteistä tekstin kanssa, mutta tällainen valtava puuvanhus kiinnitti katseeni tänään.

Toissapäivänä tonkiessani kukkapenkkiä kuulin kahinaa kivenheiton päässä ja sieltä luikerteli kyykäärme esiin.
Hui, kuinka pelästyin! Se oli harvinaisen iso, toki olisin hätkähtänyt pienempääkin.
 Harpoin erittäin nopeasti pari metriä lisää hajurakoa, mutta sitten alkoi naurattaa. Tässä minä säikyn otusta, joka varmasti pelkää minua paljon enemmän. Jos tulisi yhteenotto Flammentanz vs. Kyykäärme, minulla olisi Kontioineni selvä etulyöntiasema.
Käärmekin luikerteli rauhallisesti omille teilleen tsekattuaan tilanteen.

Hirveä H lähti tänään kilpatallille. Nyt tulevaisuus on auki, katsotaan mitä tapahtuu.
Orimullikka näyttää olevan sen verran hyvässä vedossa (sen röntgenkuvat olivat ihan ok) että näillä näkymin se ei joudu kuoppaan. Olen kovasti ruunauksen kannalla mikäli tuon kanssa pitäisi tulla toimeen pidemmän aikaa.

 Selailen markkinoita päivittäin, kamppailen hevoskuumeen kanssa mutta budjetti on tehokas jarru.
 Syksyllä sitten, kun hinnat taas laskevat, teen liikkeni ;)
Sitten toivottavasti Orimullikka olisi jo löytänyt uuden kodin ja kaikki pahaa mieltä ja riitoja aiheuttavat tekijät olisivat poistuneet tallilta, toivossa on hyvä elää.
Tänään tullessani iltatallia tekemään joku oli jo ruokkinut Ponin.
 Näköjään saanut kokonaisen paalin iltapalaksi, minulla taas sydän kurkussa kun sen ruokinta on niin tarkkaa sairastetun diabetes-tyyppisen kaviokuumeen takia.Tästä on riidelty jo monta vuotta mutta ei vaan mene perille. Siivosin pois suuren osan heinästä ja yritän edelleen löytää zenini, tai jotain sinne päinkin kelpaisi.
Pistää niin vihaksi.

Pikkusisko ja Poni vuosia sitten:

 Pidän tuosta kuvasta, vaikka itse sanonkin. Siinä on jollain kummallisella tavalla toivoa paremmasta huomisesta.

Kävin pitkällä pyöräilylenkillä rauhoittaakseni tunteitani.
Oli hauskaa, hyödyllistä ja nyt on rento olo.
Olen miettinyt pitäisikö yrittää liikuttaa Ponia ettei se vain pääsisi taas lihomaan ( -> insuliiniresistenssi -> kaviokuume).
 Se on vain niin pöljä, rakas, että sitten mentäisi häntä tötteröllä korskuen kuin mikäkin sotahevonen, enemmän ilmassa kuin jalat maassa, ja  talliin tultaessa olisi varmasti jokin paikka pipi.
 Juoksuttaessakin vain riekkuu ja pitää hauskaa :)
Kyllä hätä keinot keksii.

Kesäkukkia

On ollut tarkoitus jo jonkin aikaa postata kuvia työpaikaltani.
Koneeni kuitenkin on sen verran kärttyistä sorttia että joudun käyttämään mieheni konetta saadakseni ladattua kuvat kameran muistikortista koneelle, joten nämä tuntuvat aina pitkän matkan kulkeneilta ja vanhoilta vihdoin päättyessään blogiini..
Tässä joka tapauksessa kerrottu kaunokainen,
työnantajani lemmikki:

Tässä sen kaverit :)

Keskeltä tummempi vaaleanpunainen surfinia on mielestäni oikein hyvä, etenkin kasvutavaltaan.
Niitä kun tilattiin siemen- ja pistokaskuvastoista viime syksynä, se oli kuvassa paljon tummempi ja siksi ensimmäisten kukkien auetessa tuli pienoinen 'voi ei!'-tunne.
Loppujen lopuksi olen oikein tyytyväinen.

Tässä on tummansininen surfinia. Oikeasti tummempi kun tähän osunut kirkas auringonvalo antaa ymmärtää.

Otetaanko värimaailman vaihto välillä?
Tässä on Tarhatimanttikukka, siemensekoitus nimeltä Kiss Mix.
Minulta kesti muutama vuosi ennenkuin lämpenin näille,
 ne siis avautuvat ja sulkeutuvat aina auringonpaisteen mukaan.
 Pilvisenä päivänä ne eivät välttämättä aukene ollenkaan, mutta sade ei myöskään pääse rikkomaan näitä ihanan suuria ja leiskuvan värisiä kukkia.
Helteisenä kesänä ne ovat mahtavia, eivätkä edes moiti vaikka vahingossa pääsisivät vähän kuivahtamaan välillä..

Näistä on olemassa vielä parempi oranssi väri, oikein loistava jossa on tummat viivat terälehdissä.
Ne vaan ostetaan pois heti kun kukat avautuvat :D

Lisää surfinian sukulaisia, riippupetunit:

Näitähän on kaikissa väreissä, tämä tumma on meillä tämän vuoden uutuus.

Viime vuoden tulokas:

Sitten vaikka Uusi-Guinean Liisa.
Oikea kaunotar varjoiseen paikkaan.

 Kuitenkin, lähinnä sydäntäni ovat varmasti Dahliat.
En ole koskaan tarpeeksi organisoitunut saadakseni mukulat syksyllä sisälle ennen pakkasia,
mutta toisaalta sehän tarkoittaa että voin kokeilla uusia lajeja joka vuosi. :)
 Räikeitäkin lajeja jalostetaan esiin, mutta henkilökohtaiset suosikkini eivät ole mitään uutuuksia.
Persikanvärinen

Ja kaikista kaunein,
vaaleanpunainen kellertävällä keskustalla (kuulostaapa kaamealta).
 Ah, ihana <3

Sisustusta

Tässä muutama sisustuskuva meiltä.
Hyvin riisuttua vielä näissä kuvissa (kyllä sitä krääsää ehtii kerääntyä).
Tervetuloa!

Tältä työhuoneeni näytti ennenkuin hukutin sen kirjoihin, kyniin, pensseleihin ja siemenpusseihin:

Sekä työpöytä että tuoli ovat vanhasta talosta joka seisoi tässä aiemmin.
Kuten myös Fazerin puulaatikko, joka sittemmin oli naulattuna ulkosaunan seinälle hyllyksi.

Lopuksi, kävin viime viikonloppuna sisustusliikkeen avajaisissa ja osallistuin siellä arvontaan.
 Tänään hainkin liikkeestä arpajaisvoittoni, kolme sinkkiämpäriä.
Aika kivannäköiset ovat?

Pahoittelen pikkunallea, tuli nostettua se tuohon kun kissa leikki sillä, tökki sitä kirjahyllyn alle.

Näin meillä, mites teillä?

Nolo kissa (ensimmäisen lukijan kunniaksi)

Kissahan tosiaan kävi sotkemassa itsensä niin pahasti ettei sitä pesemällä saanut siistiksi, ja jouduin saksimaan sen turkista siihen vanunutta minkälie eläimen kakkaa.
Kissa oli alkuun hyvin nolostunut kun siltä leikattiin housut pois, ja se suurin ylpeys eli tuuheat häntäkarvat.
Nyt se on jo tottunut ja näyttää jopa hieman tyytyväiseltä -miksi ei, turkki on varmasti jopa sen mielestä helppohoitoisempi (ainakin minun mielestä), ja näiden muutamien lämpimien päivien aikana se on varmasti ollut ihan kätevää.
Poseeraamaan hän ei kuitenkaan suostunut, ehei, turha luulo! Kunnianarvoista kissaherraa ei näin nöyrryytetä!
Eli kuva ei ole kovinkaan hyvä,vauhdista napattu ja varmasti surkein koskaan julkaisemani,
 mutta yleisön pyynnöstä.. ;)

Vuohistakin on ollut puhetta,
'tilasin' jo viime syksynä harmaan kutun ja valkoisen pukin jälkeläisen itselleni, vanhemmat ovat siis pikkuveljeni silmäterät. Emästä ja vastasyntyneestä olen jo aikaisemmin laittanut kuvan, mutta tässä tilauskilini toissapäivänä:

 Isän väri siis periytyi, onneksi myös luonne :)
 Kävi kuitenkin niin että synnytyksessäkin mukana ollut pikkuveljeni ei kerta kaikkiaan pysty luopumaan tästä ihastuttavasta pienestä tytöstä, joten joudun varmaan etsimään muualta jos vuohen haluan.
Laitan vielä kuvan nurmikon leikkuuta harrastavasta isäpässistä,
 katsokaa sen ystävällistä ilmettä ja hymysuuta niin kaikki jutut ilkeistä päkäpässeistä unohtuvat!

Oh happy day!

Nyt on aihetta olla iloinen!
Ulkona on mahtava sää jo kolmatta päivää ja ahersin eilen kananhäkin kimpussa. Aivan, kananhäkin.
 Jossain alitajunnassa ajatus kanoista on muhinut viime kesästä saakka, kun Pikkuveljen kanssa puhuttiin hänen ystävästään jolla on kanala. Meidän suuressa pihassa olisi tilaa kanoille temmeltää mielensä mukaan, mutta häkki tarvitaan kuitenkin jotta kanaset pääsisivät turvallisesti lukkojen taa yöpuulle eikä Kettu Repolainen saa ilmaisia yöpaloja.

Ajatuksista tekoihin! Kätevä(?) nainen kun olen, saha ja vasara ovat ihan tuttuja. Määrätietoisesti tasoitin maan siitä, mihin aitauksen laittaisin, tein maahan tulevan rungon ja naulasin reunoihin tulevat tolpat runkoon kiinni. Mahdollisimman pienellä budjetilla kun yritin tehdä niin käytin talonrakentamisessa hylättyä vääntynyttä puutavaraa enkä innokkaana ja määrätietoisena miettinyt asiaa sen enempä. Tyyliin "Ei näiden sivujen tarvitse olla prikulleen suorat, pikku kanojahan täällä vain pidetään".
No asiahan on tietysti niin että jos vääntyneen neliskulmaisen tolpan naulaa kiinni yhdestä päästä niin toinen päähän sitten on juuri sitä - vääntynyt. Naulatessani ylärimaa paikoilleen tuli hieman ongelmia, tolppa oli sen verran vääntynyt että sivu tuskin kosketti rimaa ja vaikka hain pisimmät naulat mitä löysin niin en saanut sitä laitettua kunnolla. Päätin vahvistaa rakennelmaani laittamalla ylimääräisen riman alemmas, vyötärönkorkeuteen. Sahasin sopivan pituisen, naulasin sitä tyylikkäästi (voimalla) kiinni kun yläriman kiinnitys pettää ja MUKS saan sen suoraan takaraivoon.
Ymmärrän täysin sanan 'takaraivo' merkityksen; siihen kun kolauttaa niin raivo pääsee valloilleen.
 Loogista :)
Nyt takaraivoa koristaa reilunkokoinen kuhmu;
 kananhäkki-Flammentanz 1-0.

Rakennelmani on aika pitkälti valmis, ulko-osa siis. Teen pihatto-tyylisen häkin jossa kanat pääsevät liikkumaan sekä sisällä että ulkona, vanhan navetan sisälle tulevaan osaan pitäisi vielä rakentaa seinällä olevia pieniä "yksiöitä" munimista varten ja sinne vievät raput. Katsotaan sitten miten käy, josko kanalasta tulleet kaupunkilaistuneet kanat ymmärtävät mitään ulkoilemisen päälle.
Vähän huolestuttaa.

Muuta mukavaa
- appiukon hevonen, Hirveä H, (ei siis oikea nimi, mutta kuvaava) lähtee liisinkiin joten pääsemme vihdoin siitä kiukkupussista. Mahtaa tulla kovan tason kilpuri noin voitontahtoisesta, kovaluonteisesta ja huomionhakuisesta hevosesta.
 En kuulosta kovinkaan hevosystävälliseltä näin kirjoittaessani, mutta Hirveä H on jo kahdesti melkein onnistunut monottamaan minua päähän ja se on myönnettävä että mielummin en ole tekemisissä sellaisten hevosten kanssa.
 Liisingistä sovittiin tänään ja kunhan H lähtee niin appiukolla on vain Orimullikka jäljellä. Orimullikallahan löydettiin jotain häikkää toisesta takasesta ja se määrättiin sairastarhaan kuukaudeksi, puoleksitoista, eli nyt vain odotetaan lopullista lausuntoa.
Tässä Hirveän H:n ja Orimullikan isosisko ja emä:

Pahimmassa tapauksessa minun ponivanhus siis jäisi yksin jo tässä kesän aikana. Ja minulla kun siirtyi nuo hevosen(ponin) hankintasuunnitelmat syksylle, täytyy keksiä jotain.
Ponitamma ei kummemmin välitä muista hevosista, mutta jotain seuraa sille pitäisi silti keksiä - onneksi meillä on isot tarhat/laitumet ja kilometrin säteellä on kolme ravitallia, eiköhän joku niistä voisi laittaa esim. siitostammaansa tai jostain vammasta paranevaa kilpuria meidän laitumelle hetkeksi jos tarve niin vaatii.
Tai sitten "joudun" hankkimaan sen vuohenkin,
 heh :)

Plant the planet!

Näin lukee istutusputkessa, jotenkin ihanan positiivista :)
 Ollaan siis oltu metsää istuttamassa viikonloppuna.

 Kissalle kävi kakkasesti (kirjaimellisesti).
 Se tuli mistälie metsästysreissultaan kotiin ihan mahdottoman likaisena ja haisi sanoinkuvaamattomalle. En tiedä missä se oli ollut ja mitä tekemässä, mutta aivan selvästi lietelannalla oli osansa sen tarinassa.
Yritimme mieheni kanssa pestä sitä, mutta osa oli jo kuivunut (vanunut) kissamme ihanan tuuheaan turkkiin kiinni joten loppujen lopuksi ei ollut muuta ratkaisua kuin ottaa sakset esille..
 Nyt kissa on (uros)leijona, selvästi. Etupää  on hirveän karvainen ja takapäässä on siili. Pörröhäntäkin sai saksista ja on nyt sellainen etusormen paksuinen, eikä leikkuujälki ole aivan tasaisemmasta päästä. :D
 Onneksi turkki kasvaa takaisin ja toisaalta voi se tuollaiselle villahousulle olla ihan kiva juttu olla vähän kevyemmällä turkilla kesän yli.
Tässä kuva joka on otettu pari päivää ennen 'hiustenleikkuuta'.

 Ei sen syvällisempiä tänään!

Tuoksua netissä

Oi, voisipa netin välityksellä lähettää tuoksua!
Lähettäisin tätä:

Heliotrooppi siis,
aikamoisen huumaava tuoksu joka vie ajatukset jonnekkin lämpimään maahan!

Taottu hevosenkenkä

Meillä on kaikissa ulkorakennuksissa ovien yläpuolella hevosenkengät onnea tuomassa.
Huomasin vasta, että tämähän on todella vanha..

Niin, suokaa anteeksi linnunjätös ;D

Hyvät teot

Vein tänään 'Suuren Valkoisen' jälkeensä jättämiä loimia erään tutun hevoselle,
 eihän minulla ole enää (ja tuskin tulee) liki 170-senttistä hevosta.
Tuttu ilahtui aivan valtavasti, mikä oli todella kivaa, eihän niistä loimista ollut minulle enää mitään hyötyä.
Tuli sitten mieleen että ympyrä lienee sulkeutunut,
muistan ollessani menossa ratsastuksen alkeiskurssille ja saman kylän hevosteleva täti antoi minulle (ikiomaksi, ajatella) iankaikkisen vanhan ratsastuskypäränsä.
Minun takellellessa kiitosten kanssa (onnesta soikeana) hän sanoi että tee sitten joku päivä samaten jollekkin sitä tarvitsevalle.
Tämä oli vuonna kivi ja kanto, kypäräpakkoa ei ollut rats.tallillakaan ja olemassa olevat kypärät olivat mallia munankuori. Tämä oli nähtävästi ollut ensimmäisiä samettikypäriä, leuan alla kulkeva kuminauha oli menettänyt elastisuutensa ja sametti oli käytöstä vihertävää.
 Kuitenkin se oli paras lahja minkä pystyin kuvittelemaan.

Oletko sinä antanut hyvän teon ns. jatkaa matkaansa?

Aarre!

Noh, ei nyt sentään.. Tällainen löytyi tuolta ulkorakennuksesta hirveän roinakasan alta.
Selvästi ollut jonkun lempihevosen suitset!

Hetken tie on kevyt kaksin kulkea

Tämä postaus ei ole positiivinen, ihana tai mitään sinnepäinkään.
Itse asiassa melko masentava, toivottavasti ei katkera.
 Joudun valottamaan hieman menneisyyttäni saadakseni tarinan kerrottua, mutten avaa kantta muuta kuin raolleen- on vielä liikaa sellaista, jota en ole pystynyt antamaan anteeksi enkä halua sortua katkeruuteen.
En pyydä ketään lukemaan tätä, mutta halutessaan saa.

 Minä olen vanhempieni esikoinen. Sitten tulivat pikkuveljet.
Yllätyksenä, iltatähtenä, viimeisenä syntyi Pikkusisko, minua yli 10 vuotta nuorempi.
Pikkusiskolla ja minulla oli aina erityisen hyvä suhde. Ikäeron takia me emme ole koskaan tapelleet mistään, repineet toisiamme hiuksista tmv. mitä kuulee muiden kertovan; pikkusisko oli aurinko taivaallani ja hemmottelin häntä parhaani mukaan.
 Hänelle minä olin paljon vanhempi Isosisko, joku joka järjestää kaikkea kivaa ja jonkinlainen roolimalli.
Ainakin yritin olla.
Asuimme tuolloin pienessä tuppukylässä, kävin pientä kyläkoulua jota ei enää ole ja luokallani oli kolme (3) tyttöä, minä mukaan lukien. Toiset kaksi tyttöä olivat lapsuudenystäviä, joten luonnollisesti olin ulkopuolinen.

Siitä se kaikki alkoi, Ulkopuolinen. Et kuulu tänne.
 Kiusaaminen lisääntyi vuosi vuodelta. Viidennellä luokalla oli jo normaalia että päälleni syljettiin, muista erikoisuuksista puhumattakaan. En osaa edes sanoa miksi kestin sen kaiken, näin jälkikäteen arvelen että olin siinä vaiheessa jo niin nujerrettu etten kyseenalaistanut mitään. Sitäpaitsi sitähän se koulu oli ollut alusta asti, pelkkää piinaa.
Olin kutsumanimeltäni "H***a" jo ennenkuin olin tarpeeksi vanha ymmärtämään mitä sana tarkoitti. Hassua, millä logiikalla? Kukaanhan kylän nuorisosta ei suostunut edes koskettamaan minua, muuta kuin lyödäkseen tai potkiakseen, joten se olisi ollut fyysisesti mahdotonta..
En osannut puhua asiasta kotona.
Muistan äidin kerran kysyneen kiusataanko minua koulussa, muistan sen jääkylmän nöyrryytyksen tunteen mahanpohjassa (hänkin tietää minun olevan outo ja arvoton!) ja kuinka kiistin asian mahdollisimman jyrkästi.

Tähän tarinaan tämä ei liity mitenkään, mutta kerran ja vain yhden ainoan kerran olin sanan päässä mahdollisesta auttavasta kädestä kun eräs tyttö, yksi pahimmista kiusaajistani, jolla oli hoitohevonen samalla tallilla kuin minulla ja joka kulki tallille samassa autossa kuin minä (äitini kuskasi meitä!) tuli antamaan minulle lapun.
 Siinä luki " Hoitohevosesi (nimi) vihaa sinua. Kaikki tallilla vihaa sinua. Hoitohevosesi omistaja ei halua sinun hoitavan hevostaan enää. (Mikä muuten ei ollut totta, hän oli ihana ihminen) Haluamme kaikki että kuolet."
Näen sen lapun yhä edessäni, se oli leikattu sydämen muotoon ja sivuun oli painettu köynnöstävä ruusu.
Lapun antaja katsoi minun lukevan sen ja lähti sitten ääneen nauraen takaisin ystäviensä luokse.
Näin yhden vanhemmista tytöistä tulevan luokseni, ja häntä seurasi kaksi muuta. Ajattelin että nyt käy hullusti, jos tuollaisetkin alkavat kiinnittää huomiota. Hän katsoi minua silmiin, kysyi tiukasti "kiusataanko sinua?".
 Kauhusta jäykkänä, varmana siitä että hän kääntäisi kaiken vielä julmaksi pilaksi, puistin päätäni ja poistuin paikalta juosten.

Ei enempää noista vuosista, hypätään täysi-ikäisyyteen.
 Olen käynyt kouluni, paennut hel*****ä ulkomaille asumaan ja liikuttunut siitä, että vaikka olenkin siellä ulkopuolinen en ole kummajainen vaan pelkästään ihminen.
 Ihana sana, ihminen. Samanarvoinen kuin kaikki muut. Jopa rakastamisen arvoinen.
Pikkusiskoni (vasta kirjoittamaan oppinut) lähettelee minulle kirjeitä ja piirrustuksia. Hän kertoo kuinka hauskaa hänellä on koulussa, kun siellä on niin paljon kavereita. Itken onnen kyyneleitä, ajatellen että voisin käydä kaiken läpi vielä uudestaan kunhan hän vain säästyisi siltä.
 Kunhan hän saisi olla onnellinen.

Palattuani kotimaahan suurin osa kiusaajistani olivat muuttaneet ties minne opiskelemaan, rakkauden perään, mitälie. Aloin rakentaa elämääni alusta.
Tutustuin muutamaan hieman itseäni nuorempaan tyttöön, ja pikkuhiljaa minullakin oli kaveriporukka. Ajattelin kaiken olevan liian hyvää ollakseen totta. Vietin paljon aikaa pikkusiskoni kanssa, ja hänen kiinnostuessa ratsastuksesta luovutin oman pikkuponini (jolle olin ollut liian iso jo pari vuotta) hänelle. Siinä vasta hyvä pari!

Kaveriporukkaan kuulunut poika alkoi osoittaa kiinnostustaan, mutta selitin hänelle ettei hän ollut minun tyyppiäni, että sydämeni oli muualla. Voisimme toki olla ystäviä, vaikka bestiksiä, jos se riittäisi hänelle. Hän suostui, ja vietimme paljon aikaa yhdessä. Soittelimme joka päivä, hän oli tosi mukava.
Herkkänä hetkenä uskoin hänelle erään salaisuuden, joka heti seuraavana päivänä tuli bumerangina takaisin kylältä.Vihaisena viestitin hänelle että jos aikoo olla ystäväni niin ei kannata levittää salaisuuksiani kylällä.

Olen usein miettinyt mikä tässä kohtaa meni väärin.
Olin (olen edelleen) hyvin miellyttämishaluinen ihminen, ja tämä oli ensimmäinen kerta ystävyytemme aikana kun vadin häntä tilille jostain, ensimmäinen kerta kun en myödännyt yhtään. Kun vaadin vastausta.
Vastauksena sain että olen p*ska tyyppi, h***a, olen tuhlannut hänen aikaansa.. Tyrmistyneenä laitoin luurin alas, kaikki vanhat epävarmuudet hiipivät taas niskaan.
En ollut lainkaan valmis siihen, mikä sitten seurasi. Tämä, mukamas bestis, vainosi minua yötä päivää. Kaikki sosiaaliset foorumit (tämä oli aikaa ennen naamakirjaa) joissa olin mukana täyttyivät alentavista viesteistä ja uhkauksista, jouduin pitämään puhelinta suljettuna kuukauden kun tunnissa tuli keskimäärin 23 vihaa pursuavaa viestiä. Lähtiessäni jonnekkin toivoin aina etten törmäisi häneen sillä hän ajoi perässäni, melkein takapuskurissa kiinni, minne tahansa meninkin. Jos menin kauppaan, hän odotti pihassa autossaan vielä ulos tullessani, ja seurasi minua takaisin kotiin.
Joskus heräsin öisin siihen, että pihaan ajoi auto. Se seisoi siinä, käynnissä, tunnin verran ja lähti sitten.
En tiedä mitä hän sanoi kaveriporukallemme, sillä he eivät edes tervehtineet minua enää.
Kuukautta myöhemmin tilanne oli kuitenkin jo rauhoittunut aikalailla.
Tästä kerroin jälkikäteen äidilleni, kun hän ihmetteli miksen enää liiku 'ystävieni' kanssa.

Vuosia myöhemmin, kyseisestä kylästä pois muutettuani, saatan joskus nähdä vilauksen tästä henkilöstä. Yritän olla vahva, mutta menen edelleen lukkoon ja pakenen hänet tavatessani.
 En osaa sanoa miksi, sillä minullahan ei ole mitään hävettävää.
En ole vainonnut ketään, olen ollut vainottu. Se ei ole rikos. Kuitenkin joku pieni ala-astelaisen ääni käskee minua pakenemaan, piiloutumaan..

Pikkusiskon aloittessa yläasteen ja sittemmin opiskelunsa hänen koulultaan lähtee bussi joka tulee tästä aika läheltä ohi.Vietimme paljon aikaa yhdessä ja kun vanha ponini jäi hänellekkin liian pieneksi ostin hänelle uuden. Parhaan mahdollisen opetusmestarin, ja paras koskaan tekemäni kauppa.
 Meillä oli hauskaa, vaikka siskoni on piloille hemmoteltu jääräpää niin parempaa siskoa ei ole.
Hän on tottunut saamaan mitä haluaa ja ollessaan pahalla tuulella hän on todella loukkaava. Kuitenkin hän osaa olla todella hurmaava ja hänellä on laumoittain bestiksiä ja ihailijoita.
Hän lopulta kyllästyi poniinsa ja käytyään vuoden aikana tallilla kahdesti minun maksaessa täyshoitotallipaikan, laitoimme lopulta ponin myyntiin.
Viettääksemme aikaa yhdessä lähdimme usein eri kaupunkeihin 'viikonloppulomalle' joihin kuului hotelliyöt ja shoppailua - yritin aina antaa hänelle kaiken minkä hän halusi, eihän opiskelijalla ole rahaa kuin kaikkeen vältämättömimpään. Eikö kuka tahansa isosisko tee niin?

 Jonkin aikaa sitten kuulin pikkusiskollani olevan suhde. Hän on seurustellut milloin minkälaisen kollin kanssa, mutta tämä oli vissiin rakkautta kun hän kertoi siitä kotonakin, mitä hän ei yleensä tee.
Hän sanoi minulle, unelmia suurissa kauniissa silmissään että hänen rakkaansa on kertonut olevansa riidoissa minun kanssa, mutta nyt hän ei halunnut minun järjestävän mitään kohtausta asiasta.
Jäädyin sisältäpäin kun hän sanoi rakkaansa nimen - sama "poika" joka oli ollut lääpällään minuun ja sitten vainonnut.  Näin äidin kauhistuneen ilmeen, hänhän tiesi asiasta.
 Lähdin kotiin itkemään. En osannut, enkä osaa, ymmärtää.

 Äiti ja minä yritimme kertoa sisarelleni mitä olin käynyt läpi, mutta hänellä on rakkauden ruusunpunaiset linssit päässä eikä hän voi ymmärtää miksi me yritämme pilata kaiken tehdessämme parhaamme suojellaksemme häntä.
Poika on häntä paljon vanhempi, ja tämä varmasti tekee kaikesta jännittävämpää.
Vanhempani tekivät kuitenkin selväksi, ettei tämä poika ole tervettullut heidän taloonsa, ja sitä seurasi aikamoinen teinipurkaus, arvaten.
Hirveintä koko asiassa on se, että sisko ei näe selvästi, ei osaa hahmottaa tilannetta. Hän kertoi pokkana äidilleni pojan sanoneen että minä vain valehtelen saattaakseni pojan huonoon valoon koska olen mustasukkainen heidän rakkaudestaan eikä mikään kertomani ole totta.
Äiti yritti selittää että "mieti nyt, kummalla on jotain voitettavaa tässä asiassa?
Sillä joka yrittää saada sinut sänkyyn vai sillä joka on aina ollut tukenasi ja apunasi?"
Ei mene jakeluun, ei.
(Teini)Rakkaushan on sokea.

Sisareni ei ollut puhunut minulle kuukausiin, sillä hänen mielestä olen edelleen vain kiinnostunut
heidän suhteen sabotoimisesta. Minä taas olen loukkaantunut siitä, että hänelle perhe ei merkitse mitään ja hänen mielestä minun loukkaaminen ei haittaa.
Sivullisia ja siviilejähän kuolee sodassakin.
Ollessani vanhempieni luona muutama viikko sitten sisko oli keittiössä ja menin puhuttelemaan häntä.
Kysyin, "miltä luulet tuntuvan kun kuulet kiertotietä että pikkusiskosi kutsuu sinua valehtelijaksi?" Pikkusisko hätkähti, hän siis oikeasti luuli (vaaleanpunaiset rakkauslasit päässä) että voisi sanoa minua valehtelijaksi äidin edessä, enkä minä saisi tietää asiasta..
Jatkoin kysymällä "Olenko koskaan rikkonut lupaukseni sinulle?"
-"Et ole."
-"Olenko koskaan valehdellut sinulle?"
-"Et."
-"Siksi minua sattuu se, että olet tuntenut minut koko elämäsi etkä usko sanaani, vaan valitset luottaa ihmiseen jonka olet tuntenut muutaman kuukauden."

Ikävöin pikkusiskoani, mutten voi antaa hänen kohdella minua näin.
Siispä pidän etäisyyttä ja odotan suhteen loppua, odotan vaikka maailman ääriin.
En halua kuulostaa katkeralta, enkä halua kenenkään sääliä tekstilläni,
sillä elämä ottaa ja elämä antaa.

Elämässäni on onnea enemmän kuin olen ansainnut,
elämässäni on rakkautta enemmän kuin uskoin koskaan saavani.
Kuitenkin välillä pitää purkaa patoutuneita tunteita ja helpottaa ajatuksien taakkaa.

Ylös, ulos ja reippailemaan! (Kuvia)

Hirveä vilustuminen alkaa olla jo takanapäin, elämä voittaa!
 Töissä on sesonki jo alkanut, hiljaa hiipien, kaikki kukkii ja odottaa lämpimiä kesäpäiviä.
Täytyy tässä välissä hehkuttaa työnantajiani, voisin varmasti kirjoittaa kokonaisen postauksen siitä kuinka mahtavia ihmisiä ovat molemmat (aviopari), ja nuorempana monta työpaikkaa kiertäneenä voin sanoa että noin ystävällisiä, oikeudenmukaisia ja inspiroivia työnantajia ei kasva puissa
 - saati sitten kasvihuoneissakaan :)

Tässä pari (jo viikkoja vanhoja) kuvaa töistä.

Tuolta ei enää näytä mikään, kaikki orvokit kukkivat jo.
Jopa mansikka-amppelit kukkivat sydämensä kyllyydestä!

Valkoinen neilikka on mielestäni kaikessa yksinkertaisuudessaan hurmaava :)
 Tässä alla on meille uusi tuttavuus, kerrottu millionbells.
 Kokeilimme muutamaa eri väriä,
tämä on hieman vintage ;)

 Sitten pitänee näyttää kuva tuosta joskus kuukausi sitten hehkuttamastani "Royal Hearts"ista:

  Kukkakuvia olisi vielä vaikka kuinka,
mutta välillä voisi höpistä muustakin.

 Pääsin lauantaina vihdoin kaupunkiin polkupyöräostoksille.
Minulla on aina ollut todella hyvä lihaskunto (ruumiillinen työ, hevosharrastus ym.) mutta koska en harrasta mitään aerobista liikuntaa, hapenottokyky on nollilla ;) Päätin siksi herättää henkiin nuoruuden harrastukseni, pyöräilyn, ja kaivoin autotallista esiin ihanan, tuhansia yhteisiä kilometrejä kokeneen Tähtipyöräni.
 Renkaat olivat tyhjät, vaihteet jumissa ja yllätyin, kuinka pieni ja matala se olikaan..
 Jossain mieleni sopukoissa kelasin taaksepäin, minkä ikäinen olinkaan saadessani tämän pyörän?
 Mikä vuosi se oli, mikä vuosituhat?
Hitaasti minulle valkeni että tämä mainio, 14 -vuotiaana hankittu pyörä ei tainnut olla aikuisten pyöräksi tarkoitettu. Oli siis aika lähteä tuhlaamaan rahaa (sitä hampaita kiristellen hevosenostoon säästettyä) ja hankkia polkupyörä tältä vuosituhannelta.

Nyt pihassa seisoo erittäin urheilullinen italialainen, ja jo tallille polkeminen saa minut hengästyneeksi; ei niin matkan pituuden tai pyöräilemisen raskuuden (hyvin kevyt pyörä) takia kuin sen, että tämä pyörä on niin kevyt ja nopea, siinä on niin paljon pyöräilemisen iloa että hurjastelen menemään niin lujaa kuin minusta vain irtoaa.
Kotiin tullaan sitten silmät ristissä huohottaen, reidet maitohaposta täristen!

Muistaakseni lupasin jotain kuvaa viime viikonloppujen näyttelyistä.
En laita niitä poseerauskuvia joista on iloa vain lajin (ja rodun) harrastajille, vaan tällaista meillä oli luokkaamme odotellessa (joka olikin vain 2 tuntia myöhässä..)

      Iloinen poika :)

 Hevoskuume elää edelleen, selailen markkinoita aina tilaisuuden tullen.
Upea polkupyörä verotti budgettia tonnilla, joten jo ennestään pienestä rahasta ei ole paljoa jäljellä. Katsotaan päivä kerrallaan, mitä elämä tuo mukanaan.
Sitä päivää odotellessa alkaa olla aika rakentaa aitausta(häkkiä) kanoille.
Meidän isolla pihalla olisi tarkoitus pitää kanoja irti, mutta niillä pitäisi olla paikka jonne ne voi lukita öisin jottei Repolainen ota tavakseen käydä täällä hakemassa yönaposteltavaa.
En tosin oikein tiedä miten tuo onnistuisi kesällä tapahtuvan rakennusprojektin kanssa.
 Voin jo sieluni silmin nähdä kuinka miehet yrittävät tehdä hommia ja joka paikassa on kanoja ( jotka pistelevät poskeensa kaikkea niiden ruoansulatukselle sopimatonta rakennustarviketta..)
Kaikki järjestyy!