Hevoskuume + cold feet

Ah, heppakuume elää ja voi hyvin!
Tosiaan tuo ensimmäinen tamma minkä mainitsin oli myyty samantien, ja ja toisella olikin jotain häikkää etujalassa. Löysin sitten ilmoituksen poniruunasta ja alustavasti olemme sopineet koeratsastuksen torstaiksi.
Jännää, eikö vain?
Minua vain harmittaa oma itseni, hevoskuume on aivan sietämätön ja Sen Täydellisen Ratsun pitäisi löytyä alta aika yksiköön, mutta nyt kun näin pitkällä ollaan niin alan jänistämään. Toisaalta tämä on harvinainen tilanne; sain ensimmäisen ponini 11-vuotiaana ja siitä lähtien minulla on ollut hevosia. Kun nyt tosiaankin jouduin luopumaan pv-tammastani sen kroonisen sairauden takia ja toinenkin tammani on 'poistolistalla' kun niitä kremppoja vain kertyy kertymistään (ikääkin on reilusti, ja takana  monen monta vuotta kisaradoilla) niin olen pian sen harvinaislaatuisen tilanteen edessä että löydänkin yllättäen itseni hevosettomana..
 ..mikä voisi olla sekä hyvä että huono juttu.

 Sen olen ainakin päättänyt, että jos yllättäen löydän unelmaratsuni niin en tuo sitä tänne kotitallille ollenkaan, vaan majoitan sen jollekkin muulle tallille. Onhan se outo ratkaisu kun on oma talli pihassa, mutta taas toissapäivänä kun tulin tallille huomasin pellettejä ponitammani ruokakupissa.
 Tarkennuksena että sillä on taipumus kaviokuumeiluun ja on siksi tarkalla ruokavaliolla. Ruokin sen aina ämpäristä (saan parhaiten kaikki mössöt sekoitettua siinä) eikä kellään muulla ole syytä sekaantua sen ruokintaan.
 Kuitenkin, kerta toisensa jälkeen appiukkoni käy ruokkimassa sitä milloin minkälaisilla pöperöillä. Olen puhunut hänen kanssaan asiasta nätisti, olen sanonut suorat sanat, olen laittanut mieheni puhumaan hänen kanssaan asiasta ja olen kerran jopa haukkunut hänet pystyyn - kuitenkaan mikään ei mene perille.
 Ei edes kliniikkakäynnin yhteydessä saatu lappu jossa tamman ruokavalio listataan, ja jossa myös lista niistä pöperöistä jota sille ei saa syöttää.
 Herra Appiukko vain uskoo että kaikki muut (jopa hevosiin erikoistunut eläinlääkäri) ovat väärässä ja hän oikeassa, ja että hänellä on oikeus tehdä mitä lystää minun eläimilläni.
 Muutenkin aika hankala tapaus ja näiden vuosien aikana joina olemme majailleet samassa tallissa olen huomannut kuinka tämä upea harrastus on muuttunut vastahakoisemmaksi koko ajan.

 Muistan kuinka hauskaa meillä tytöillä oli kun hevoseni oli vielä vanhempieni luona (ennenkuin tapasin mieheni) ja teimme kaiken yhdessä. Kävimme yöratsastuksilla, uimassa hevosten kanssa, milloin järjestimme omat kisat ja milloin kaahasimme rantatietä hevoset rinta rinnan hurjaa vauhtia (--ilman ajatuksen poikastakaan päässä, ah tuota nuoruuden huumaa--) ja kun vertaa tähän nykyiseen, jolloin ystäväni eivät edes halua tulla tallille koska eivät halua olla missään tekemisissä appiukkoni kanssa ja itse raahaudun tallille huolesta harmaana, onkohan hän taas ruokkinut ponini sairaaksi? niin eiköhän asia ole selvä.

Toisella tallilla uskon saavani taas harrastukseni mielekkyydestä kiinni. Ehkä uusia ystäviä, jopa.
Toisaalta tuntuu, että olen kulunut loppuun ja haluan vain lopettaa ja luovuttaa.
 Pelkään, että jos otan tauon hevostelusta niin kynnys kasvaa liian suureksi enkä enää jatkakaan.
 Ajatus hoitohevosen etsimisestä ja hoitajanpaikasta kilpaileminen 10-12v likkojen kanssa huvittaa..

Ajattelin myös josko lähtisin kesälomalla ulkomaille au pair-tyyliseksi talliapulaiseksi, sehän luonnistuisi hyvin jos olisin ensimmäistä kertaa hevoseton. Toisaalta piha pitäisi laittaa, talo maalata, autotalli rakentaa ja jokunen ha nuorta metsää harventaa..ei oikein olisi aikaa.

Katsotaan. Kai se siitä suttaantuu - jos koeratsastus menee hyvin (tai hyvin huonosti) niin se ohjatkoon valintojani ;) Päivän postauksesta tuli hieman tummemmansävyinen kuin olin ajatellut, mutta olkoon.

 Kysyn nyt koeratsastuksista, onko teille tapahtunut jotain hauskaa/ikävää koeratsastaessa?
Kokemuksia :)