Kävin eilen tutustumassa mahdolliseen vuokrahevoseeni.
Se oli aikamoinen elämys, en voi muuta sanoa.
Tämänpäiväisen blogitekstini maustan ihanilla
Bill Wattersonin Lassi ja Leevi (Calvin and Hobbes) -kuvilla. Koska tekstini ei ole pelkkää hehkutusta en halua sen enempää nimetä kuin näyttää ratsuani taikka sen omistajaa.
Olin innoissani lähtiessäni, tamman omistaja oli menossa ajolenkille starttarinsa kanssa joten näyttäisi minulle maastoja samalla kertaa. Tallille tullessani kamat, suojat ym. oli nostettu valmiiksi esiin jotta pääsisimme mahdollisimman nopeasti liikkeelle; ulkona nousi todella paksu sumu.
Laittaessani tammaa valmiiksi omistaja kertoi siitä kaikenlaista hyödyllistä, esim. että se on hyvin herkkäkorvainen ja näin talvikarvassa kannattaa pukea suitset avaamalla sivukappale niin ei tarvitse turhaan tapella. Omistaja myös kertoi että sillä on käynyt koko kasa vuokraaja-ehdokkaita kokeilemassa mutta tamma on karkottanut jokaisen niistä tiehensä. "Ei se hypi pystyyn, mutta pukittaa kyllä. Ja tuossa tallin edustalla se lähtee, oli kuski sitten valmiina eli ei."
Nielaisin (olin varmasti luntakin kalpeampi) ja ihmettelin mitä oikein olen tekemässä, mutta rohkea rokan syö - vai oliko se
tyhmänrohkea rokan syö?
Vein tamman tallin edustalle, omistajan laittaessa kärryjä ajokkinsa perään nousin satulaan ja oikein tunsin miten tamma painoi kuolaimen päälle ja yritti lähteä. Otin oikein voimalla kiinni suuhun (ajattelin että kuinka kovasuinen hevonen voikaan olla?) ja sain sen pysähtymään, laitoin sen vielä peruuttamaan askeleen ennenkuin myötäsin. Pelkäsin omistajan moittivan kovakätisyyttäni, mutta tämä nyökkäsi hyväksyvästi ja sanoi "tässä vaiheessa se on yleensä jo tuolla" osoittaen naapuritallin pihaan.
Omistaja hyppäsi kärryille ja lähdimme.
Käyntiä en aluksi löytänyt ollenkaan. Tamma kävi niin kierroksilla että esitimme vaikka kuinka mainiota steppiohjelmaa, passagea, pohkeenväistöin maustettua soppaa.
Yritin istua rauhassa, tehden itsestäni mahdollisimman raskaan ja joustaen vatsalihaksillani josko tamma rauhoittuisi, mutta ainut mikä tapahtui oli että vatsalihakseni huusivat Hoosiannaa kilometrin "käynnin" jälkeen.
Omistaja kääntyi minuun päin ja sanoi että tullessamme kohtaan X hän ajaa kolme hölkkäkierrosta. Koska tammalla on paljon starttaria lyhyempi askel on varmasti paras että tulen laukalla perässä jos aion pysyä mukana. Tässä vaiheessa tamma oli jo kuin ruutitynnyri allani ja mietin sen kohta lähtevän lentoon.
"Niin muuten, tässä se yleensä keksii jotain" omistaja huikkasi vielä olkansa yli ratsuni yrittäessä nykiä päätään alas pukittaakseen oikein kunnolla...
...ja samassa starttari lähti hölkkäämään. Tamma allani hyppäsi pari metriä sivuun, teki kolme laukka-askelta paikoillaan ja sitten lähdettiin!
Tamma ressu, poninkokoinen ja kaikkea, teki parhaansa pysyäkseen starttarin perässä.
Sen jalat liikkuivat kuin rumpusoolossa ja askel oli sen verran lyhyt että päätin säästää sisäelimiäni ja nousta kevyeen istuntaan. Huomasin sen liikkuvan vasemmassa laukassa oikeassa kierroksessa ja yritin saada sitä vaihtamaan laukkaa, mutta sain mojovan pukkihypyn kiitokseksi, jonka jälkeen se vaihtoi ristilaukkaan.
----------------------------------------------
Olen tosiaan ratsastanut lapsesta lähtien, ja ratsastaminen on aina ollut mielestäni helppoa.
En sano pärjääväni mille hevoselle tahansa, en missään nimessä, enkä halua harrastaa mitään extreme-urheilua. Tämä on minulle hyvin rakas harrastus ja siksi haluan sen olevan kivaa ja palkitsevaa.
Suuren Valkoisen lähdettyä taivaslaitumille olen ratsastanut hyvin erilaisia hevosia, mutta olen myös ratsastanut vähemmän ja harvemmin kuin koskaan. Tällä kertaa sain muistutuksen siitä, että kunto tosiaan häviää ellei sillä tee mitään.
M'n hevonen, jota kävin liikuttamassa (josta en tosin ole tullut kertoneeksi blogissani) tuntui palkitsevalta koska se yritti tosissaan, yritti parhaansa ratsastajan alla, mikä loppujen lopuksi teki siitä hyvin kevyen ratsastettavan.
Tämänkertainen tamma taas ei ole paha, se on vain hyvin älykäs aikuinen tamma joka tietää tismalleen kuinka saada ratsastaja tekemään mahdollisimman paljon töitä, ja mahdollisesti jopa pelottaa hänet tiehensä.
Tämänhetkisen joulunjälkeisen kuntoni sekä ratsastustaukoni takia sain tehdä tosissani töitä. Itse asiassa en muista koskaan olleeni näin piipussa ratsastamisen jälkeen, puhumattakaan siitä että lenkkiä on vasta takana pari kilometriä eikä omistajan ajokki ole kuin vasta lämmittelemässä.
-----------------------------------------------
Olin ehdottomasti sitä mieltä että kunhan tamma saa laukata vähän matkaa ja purkaa ylimääräisen energiansa niin ratsastamisesta tulee helpompaa. Hah!
Älykäs tamma tiesi mitä teki, ja välillä joka askel tuntui tilanteen uudelleenarvioimiselta. Milloin se hidasti keksiäkseen metkuja, milloin se yht'äkkiä painoi menemään niin että pelkäsin sen kaatuvan kaarteissa.
Parin kilometrin jälkeen huohotin jo suu auki, veri kiersi paremmin kuin vuosiin, pohjelihakset ulvoivat tuskasta ja sormissa oli rakot.
Siihen vielä kilometri taistelua täydessä laukassa niin nenäni alkoi vuotaa. Pyyhkäsin nenääni ja huomasin vuotavani verta. Sitä tippui takilleni ja se jäätyi pieniksi helmiksi.
"Damn damn damn" manasin, onko pakko nolata itsensä jokaisessa uudessa tilanteessa?
En kuitenkaan voinut tehdä paljon muuta kuin niiskutella ja jatkaa, sumu oli jo paksua ja välillä pystyin hädin tuskin erottamaan edessä ajavaa tyttöä.
Pikkuhiljaa tammani väsyi. Se oli yltäpäältä hiessä, aivan kuten minäkin, rakkoni olivat puhjenneet ja uudet muodostuneet, me molemmat huohotimme ja lopulta solmimme jonkinlaisen aselevon. Matkaa oli vielä pari kilometriä ja loppu sujui melkein yhteistyötä tehden.
Niin, melkein. Loppukäyntejä mennessäni saatoin melkein kuulla kuvainnollisen napsahduksen, kun tamma veti tuntosarvensa sisään ja yritti palauttaa luupää-asenteensa, mutta kuljimme sitten kuitenkin minun valitsemaani reittiä ja minun valitsemaani askellajia.
-------------------------------------------------
Selästä laskeutuessani olo oli kuin olisin juossut maratonin, jäänyt maantiejyrän alle, ollut aerobicissä ja hypännyt kerrostalon katolta - kaikki samalla kertaa. Olin myös nolona kun en tiennyt oliko minulla koko naama veressä, eikä asiaa tietenkään parantanut se, että talliin oli sillä aikaa ilmestynyt useita uusia ihmisiä.
Ylinnä mielessä oli kuitenkin onnistumisen tunne.
Hoidin tamman takaisin karsinaan, kamat paikoilleen ja naureskelin omistajalle ettei minulla kunto riitä ratsastamaan tätä joka päivä, mutta joistain voisimme kyllä sopia.
Talli oli vanha ja karsinat pienemmät kuin meillä kotitallissa, mutta tunnelma oli ihana. Tallinpitäjä pesi ajokkinsa, käytävällä kengitettiin yhtä yrmeän näköistä (mutta kilttiä) lämpöstä ja keskustelu oli leppoista.
Takkiini jäätyneet verikarpalot sulivat ja imeytyivät kankaaseen.
Olisin mielelläni istunut jossain nurkkauksessa vain kuuntelemassa ja imemässä itseeni tätä ihanaa tallielämää, mutta olin yhtä hikinen kuin kuivan loimen selkäänsä saanut ratsuni, joten pakkasin itseni autoon lähteäkseni kotia päin. Käynnistäessäni, polkaistessani kytkimen pohjaan, jalat tärisivät.
Kotona heitin vaatteet suoraan pyykkikoneeseen, kävin suihkussa ja hieroin itseeni linimenttiä. Nimettömät olivat ihan vereslihalla, turvonneet ja täynnä rakkoja, ja tuskailin kauan saadakseni sormukset sormestani.
Fiilis oli kuitenkin ihan mahtava, sain käyttää kaikkea osaamistani ja uskon oppivani paljon tältä tammalta
..
Mikäli sillä ei ole pahempia temppuja takataskussa siis ;)
