Kotiutumista ja toisiimme totuttelua.

Muutama päivä sitten haimme pikkutammat uuteen kotiinsa.
Pienemmän niistä, mustan Randi-tamman jätin samalle tallille jossa olin pitänyt Pätkää, ja kirjavan Majken'in vein Reinon kaveriksi, joten olen huristellut työpaikan, kodin ja kahden tallin välillä- mikä on hivenen väsyttävämpää kuin olin ajatellut. Kovin suloisia tammoja, ja aikamoisia pygmejä. Olin tyystin unohtanut kuinka pieniä shettikset ovatkaan!

 Riimuissa roikkui purkautuneet narunpätkät, (alinna olevassa kuvassa näkyy Majkenin riimussa roikkuva viritys) ja passeissa on numerolaput ( = paikat hevosrekassa). Maahantuontipapereiden mukaan kerralla on tuotu 26 kpl poneja. Enpä tiedä, mutta hieman karulta tuntuu. Toivottavasti ovat kaikki löytäneet huolehtivat kodit vaikka puolivillejä ovat.

 Hyvä uutinen on kuitenkin se, että Randi on ainakin jossain vaiheessa elämäänsä ollut jonkun lemmikkinä, eikä pelkästään varsomiskoneena, sillä vaikka se on hieman arka niin se on todella sympaattinen ja loputtoman kiltti. Hieman hämmentynyt ilme pienellä naamallaan se tekee yhteistyötä parhaansa mukaan joka tilanteessa johon olen sen laittanut tähän mennessä, moni asia on selvästi uusi mutta kaikesta selvitään.
 Ravitallilla onkin hauska nähdä miten muut hevoset suhtautuvat metrin korkuiseen menijään; jotkut suuret ravurit ryntäävät peloissaan pois sen läheisyydestä, toiset taas suhtautuvat siihen kuin varsaan ja eräs naapuritallin suomenhevostamma olisi ominut sen heti omakseen. :)

Randi

 Majken taas on ollut se luvattu villihevonen. Taluttamisesta lähtien kaikki on ollut vaikeaa, mutta edistystäkin tapahtuu niin nopeaan tahtiin (välillä oikein näkee sen hehkulampun pään yllä) että tämä on hyvin palkitsevaa. Tuskin siitä mitään ensiponia koskaan tulee, mutta "kiltti ja toimiva" on enemmän kuin mahdollista.
Hyvin varsamainen käsitellä, ja esim. yllä mainittu taluttamisongelma on juuri siitä kiinni ettei siltä ole koskaan vaadittu yhtään mitään eikä siis tiedä miten talutettaessa pitäisi toimia. Se nojasi koko painollaan taluttajaan ja käveli ihan vinossa, piti sitten riimusta kiinni taikka antoi löysää narua.
 Ratkaisuni kuulostaa todella typerältä, mutta toimi meillä ja tässä tilanteessa; ajattelin että kun kuitenkin on aikuinen poni kyseessä niin kyllähän se hevosten kieltä ymmärtää, ja niin vinkaisin sille oikein kunnolla ja 'peruutin' sitä kohti. Majkenin pienet korvat sojoittivat pystyyn ja sen aivojen raksutuksen saattoi melkein kuulla, ja niin se antoi minulle pyytämääni/vaatimaani tilaa.
 Sadan metrin matkalla jouduin uusimaan temppuni muutamaan otteeseen,  mutta sen jälkeen taluttaminen on sujunut mallikkaasti.
Majken on myös haastava saada tarhassa kiinni,  mistä syystä se näin alkuun joutuu tarhaamaan pienessä tarhassa. Kunhan luottamus löytyy niin pääsee Reinon kanssa yhdessä tilavampaan aitaukseen.

Majken ja Reino.

 Jossain kätköissäni pitäisi olla parikymmentä vuotta vanha ns. lätkäsatula. Ajattelin kaivaa sen esiin ja satuloida Randin, epäilen ettei se tuota minkäänlaisia ongelmia kun on ollut niin kesynoloinen  koko ajan. Nämä ovat kovin kiinnostavia aikoja!