Belgiassa vuonna 1994 syntyi pieni ponitamma.
Suvusta tai kasvattajasta ei tiedetä mitään varmaa, mutta ulkonäöltään ponia on veikattu sekä arabiristeytykseksi että welshiksi. Pää, käytös ja olemus olivat arabin, kun taas päistärikkö väri, rakenne ja koko olivat selvää welshiä. Rodusta viis, tamma oli todella kaunis ja liikkeiltään laadukas.
Ponin epäillään kasvaneen yksinäisenä, ainoana hevosena tai jopa orpona; muita hevosia se ei ymmärtänyt eivätkä ne kiinnostaneet sitä ollenkaan. Laumassa se oli hyljeksitty ja tuli aina huojentuneen oloisena lähimmän ihmisen luo (useimmiten juoksujalkaa).
Poni koulutettiin erittäin hyvin ja sitä pystyi ratsastamaan melkeinpä ajatuksen voimin.
Erittäin rehellisenä ja aina parhaansa tekevänä se esiteltiin ulkomailta tulleelle ostajalle, joka ihastui siihen oitis ja toi sen mukanaan Suomeen.
Suomessa poni sai uuden nimen, joka kuvasti sitä mainiosti, ja sitä esiteltiin lahjakkaille nuorille ratsastajille Suomen hienoimpana pikkuponina, mitä se aivan varmasti olikin.Alta aika yksiköön se löysi uuden omistajan ja sievoinen summa rahaa vaihtoi omistajaa. Sekä nuori tyttö että maahantuoja olivat tyytyväisiä.
Ponitamma kiersi valmennuksia ja kilpailuja nostaen ratsastajansa seuratasolta jopa kansalliselle tasolle ja kisaamaan paikasta maajoukkueessa. Aina rehellisenä, aina parhaansa tehden.
Koska kenenkään onni ei kestä ikuisesti, eräissä kilpailuissa sattui onnettomuus.
Rata oli hypätty virheittä ja tyttö ratsasti takaisin lämmittelyalueelle odottamaan uusintarataa, kun irti päässyt koira yllättäen hyökkäsi ponin kimppuun. Ponin pelästyessä tyttö tipahti selästä ja löi päänsä pahasti, seurauksena kallonmurtuma. Parannuttuaan tyttö palasi ponin selkään mutta kilpaura oli ohi, ja myöhemmin poni myytiin tarpeettomana.
Ponin uraa seurannut nainen osti sen ratsastuskouluunsa, jossa sitä arvostettiin hyvän ja palvelualttiin luonteensa takia. Poni teki aina parhaansa ja opetti sadoille tytöille kaiken ratsastuksen alkeista vaativimpiinkin tehtäviin. Pitkä kisaura ja työ ratsastuskoulussa olivat kuitenkin kuluttavia ja kun se vielä joutui pitkälle sairaslomalle reväytettyään nivelsiteensä sille alettiin etsiä uutta kotia.
Sen uusi koti oli pieni maalaistalli jossa asui vain muutama hevonen. Päivät olivat rauhallisia ja työ oli pelkästään rauhallisia maastolenkkejä. Tarhat olivat suuria ja ulkona sai viettä paljon aikaa, omat ihmiset tulivat tutuiksi ja aika vierähti.
Tuli uusi kesä, uusi laidunkausi, ja alkusyksystä poni sairasti lievän kaviokuumeen. Eläinlääkäri selitti että aineenvaihdunta saattaa vähän vaivata kun ikää tulee lisää. Kaviokuume ei kuitenkaan sen jälkeen enää vaivannut, ja seuraavat pari vuotta sujui leppoisasti eläkepäiviä viettäen.
Koska omistajalla oli kiireitä hän löysi ponille ylläpitopaikan jossa poni sai olla seurana toiselle hevoselle.
Omistaja tarkasti paikan ja kaikki vaikutti hyvältä, joten poni muutti uuteen paikkaan seuraneidiksi.
Hieman myöhemmin omistaja kävi uudelleen tarkastuskäynnillä ja kaikki oli kunnossa, joten hän ajatteli löytäneensä varsinaisen helmen ylläpitäjäksi.
Sähköpostilla, tekstiviestein ja soitoin ylläpitäjä kertoi säännöllisesti ponin kuulumisia ja kaikki vaikutti olevan parhaalla mahdollisella tavalla, kun ylläpitäjä yht'äkkiä kertoi muuttavansa toiselle paikkakunnalle ja vievänsä oman hevosensa mukanaan, ponille ei kuitenkaan olisi paikkaa.
Omistaja yritti mahdollisimman lyhyellä aikataululla saada uuden tallipaikan järjestettyä rakkaalle ponimummolle jotta ylläpitäjä pääsisi muuttamaan rauhassa, mutta ylläpitäjä kuitenkin painosti, kiirehti, vaikka kirjalliseen sopimukseen oli merkitty kuukauden irtisanomisaika. Ylläpitäjä ehdotti jo jättävänsä ponin yksikseen aitaukseen pihalle ja omistajalta harmaantui kovaa vauhtia.
Sunnuntaiksi oli viimein sovittu ponin hakupäivä.
Tallikaveri lähti aamupäivällä, omistaja haki ponin iltapäivällä.
Pimeässä tallissa seisoi sanoinkuvaamattoman laiha poni, joka ei enää tunnistanut tai ei jaksanut välittää omistajastaan. Sillä oli jo täysi talvikarva mutta sen alta näkyi joka ikinen luu ja omistaja itki kauhistuneena karsinanovella "Voi luoja..!" Niin nääntyntyttä ja aliravittua eläintä hän ei ollut aiemmin nähnyt.
Kuski mietti selviäisiköhän poni kotimatkasta, mutta poni kokosi viimeiset voimansa ja hölkkäsi kuljetuskoppiin nähtyään siellä heinäverkon - - -
Omistaja soitti vapaapäiväänsä viettävän luottoeläinlääkärin paikalle kotitallille ja ponin kompuroitua kuljetuskopista ulos se tutkittiin (sen syödessä ahnaasti).
Rakkaalle oli vain yksi vaihtoehto, oli tehtävä viimeinen palvelus ja niin omistaja vei ponin ulos laitumelle lämmin loimi selässään laiduntamaan puoleksi tunniksi.
Kyyneleet virtasivat ja hyvästejä on vaikea jättää.
Mitä sanoa parhaalle ystävälle, mitä sanoa sellaiselle johon on kohdistunut niin monen ihmisen unelmat?
Kuinka jättää hyvästit koko sydämellä kun tilanne on mahdoton käsittää, miksi tämä tapahtui?
Kuinka joku voi tehdä tällaista?
Miksi kohdella maailman ihaninta, rehellisintä ponia näin?
Se ei ole eläissään tehnyt kenellekkään pahaa.
Sitten eläinlääkäri tulee ilmoittamaan että puolituntinen, jota omistaja pyysi, on kulunut.
On tullut aika.
Aliravittu ja nälkiintynyt vanha poni kaatui jo rauhoittavasta piikistä ja eläinläääri katsoi itkevää omistajaa silmät täynnä myötätuntoa. "Ehkä on paras että lähdet."
----------------------------------------------------------------------------
Illalla kaivuri nosti pienen, kevyen ponin kauhaansa ja laski sen haudan lepoon.
Kiitos, kaunis, kaikista yhteisistä retkistä.
Kiitos jokaisesta hörähdyksestä, joka kerrasta kun tulit vastaan.
Olit nimesi veroinen, enemmänkin.
Kiitos,
anna anteeksi.
En koskaan unohda sinua.
Sarah McLachlan - In The Arms Of The Angel
